Tuli vähän rikollinen olo.
Ulkona kun on varsin sopiva keli avantouimiseen,
enkä minä en ole tehnyt viikkoon muuta kuin hengittänyt syvään sisäilmaa.
Semmosta se on jos joutuu paikattavaksi. Ja sen jälkeen olemaan paikoillaan paikkoineen.

Mutta mitä nuo valkoiset nypyt ovat? Ja meikän uusissa paikkavarmareissa.
Pyyhkikää, nyppikää!
...tiedän, en minäkään olisi äkkiseltään kuvitellut hurahtavani näihin ja siihen länkkärihattuun. Mutta mitäpä nainen ei ostaisi saadessaan 40€:n alennuksen, eli säästäessään!
Kaiken ostaa, kaiken kotiin kantaa. Täyttää joka komeron ja nurkan nainen.

Avantouinnista tuli mieleen, että olimpa tässä eräänä iltana lenkillä. Ja lenkillä saattaa sattua mietiskelemään kaikenlaista. Kuten parisuhdetta!
Tämä parisuhdetarina sopii oikeastaan varsin hyvin kerrottavaksi tähän, koska vietimme eilen seitsemättä söpöä hääpäivää. Koko päivä oli muuten vähemmän söpö (ainakin sanan varsinaisessa merkityksessä) ja oikeastaan omituisin koko seitsemään vuoteen syystä ja toisesta, ja eritoten paikkojen vuoksi.
Ajattelin, että ehkä 40 vuotta naimisissa ollut Kaarina lohduttaisi, että noin niille hääpäiville nyt tulee joka tapauksessa käymään. Ja koska Kaarinat voivat olla hyvin taikauskoisia hän painottaisi varmaan myös, että varsinkin maanantaisin.
No. Olihan meillä tulppaaneita.
(Tipahdin kyydistä ja rönsyilin, joten joudun aloittamaan alusta.)
Olin siis lenkillä.
Oli ilta ja pimeää, eikä minulla ollut vilkkuvia lenkkareita. Ehkä siitä syystä kaivoin juoksutakin (jonka hiha on ikävästi revennyt) taskusta kännykän ja klikkasin niin, että sain siihen valon. Nyt oli valoa pimeässä. Ei tarvinnut edes pysähtyä nostamaan lapasta maasta, kun sujui niin kertakaikkisen kätevästi. Klikkailin itseni ja neronleimaukseni tekstiviesti-osioon.
napu napu napu
Tekstiviesti lähetetty. Tietenkin miehelleni, koska tämä on parisuhdekertomus.
(Myös lapsille.)
Seuraava lause on parisuhteeseen vahvasti liittyvän viestin vakava sisältö:
"Parisuhteessa pyöritään joskus ympyrää. Joskus kahdeksikkoa."
Niin.
Ei sen kummempaa.

En muuten saanut tähän terävään heittooni vastausta. Ja jos mies ei vastaa terävästi heitettyihin tekstiviesteihin alkaa naisen mieli välittömästi heti askartelemaan:
miksei se vastaa? mitä se nyt aattelee? aatteleeks se mitään? puhusko se, jos mä en eka puhus? mitä se sanos, sit ku mä puhusin? oonkohan mä taas ihan naismainen kana?
suutunko, kun ei vastannu? suutunko, jos nukahtaa ennen ku puhuu?
Päädyin kuitenkin tulokseen, että en ole täysin naismainen kana, koska kerrassaan unohdin kysyä mieheltäni tästä terävästä tekstiviestistä.
No, ehkä hän lukee blogia.


ps. Se länkkärihattu oli vitsi. Vähän niin kuin joulupukkikin.

Seitsemäs hääpäivä!
Oi onnea!


-...mut laskiksä siis varmana oikein?
-...no kaimma ny laskin.
-...et ollaaks me siis varmana oltu yksis näin pitkään?
(-...hei! kuka sä oot?)
(-...kuka sä?!)

...ne, jotka eivät olleet hauskoina ystävinämme, mukavina tuttavinamme tai varteenotettavina sukulaisinamme seitsemän vuotta sitten, tai eivät päässeet paikalle syystä tai toisesta tai klassisen autonrenkaan puhkeamisen vuoksi, tai eivät muuten vain mahtuneet penkkeihin istumaan,
haluaisivat tietenkin välttämättä tietää mitä sinä ihanana juhlapäivänä tapahtui!
Tietenkin myös tuntemattomat blogini lukijat!
Ja koska häitä on hyvin erilaisia mutta silti suurin osa ilmeisesti samaan kaavaan mahtuvia en ranskalaisviivaloi punaista mattoa kirkossa tai että kirkossa oli pappi. Täytyy mainita kuitenkin, että hän oli mies.

Seuraavat asiat vain tapahtuivat.

(mutta oikeasti se oli vakavampaa)
(kuin myöhemmin luulinkaan)

Sanoimme tahdon.
(vaikka tämä on tavallista niin meille se oli erilaista koska kaikki eivät uskalla sanoa)
Satoi räntää ja morsian käveli avokkaissa.
Isät ja äidit olivat saaneet vävyn ja miniän,
eikä mikään perheessä enää ollut ennallaan.
Morsian ryöstettiin.
Morsiuskimppu (kuva julkaistu blogissa 12.8), jossa oli gerberoita ja rautalankaa ja helmiä
ja joka oli morsiamen mielestä aivan mieletön verso (ja jota ei enää ole?)
pelastui siinä hötäkässä onneksi sulhaselle.
Sulhanen toipui järkytyksestä.
Sulhasen rinnassa oli myös gerbera.
Sulhanen vietti syntymäpäiviään suuremmassa mittakaavassa. Hän toteutti siis myös seuraavan vitsin: Mene naimisiin syntymäpäivänäsi, niin et unohda ikinä hääpäivääsi.
Kuulimme flyygelillä soitettuina kappaleet
Yö meren rannalla, Päivänsäde ja Menninkäinen (muunneltuna versiona) sekä Ukko Nooa.
Molemmat ovat unohtaneet kumpi ehti polkaista,
mutta luulen sulhasen unohtaneen omasta tahdostaan.
Joku soittajista osasi hauskan näköisesti heitellä pikkuleipiä suuhunsa.
Eräät isät olivat keränneet karpaloita sinä syksynä metsästä.
Eräs sisko voitti erään vedon
ja sai rahaa epämääräisen määrän hyvin pieninä kolikoina.
Saimme lahjaksi valtavan koiran.
Ajoimme pois pinkillä autolla ja takapenkillämme oli kolmas pyörä, eli se koira.

ps. Myös sulhanen luki tämän tekstin.
Julkaisulupa tuli.

Kaksi pientä ja hyvin innostunutta piparkakkutalon tekijää.

Yksi pieni ja hyvin innostunut piparkakkutaikinan kaulija.
Kuvassa hattulisä.

Ehkä he malttavat jättää Hannun ja Kertun kodin rauhaan.
No, ei liene haittaa jos joku haukkaa,
mutta toivottavasti ei jätä hampaanjälkiä ulko-oveen.

Ihanaa, nyt on ensimmäinen adventti!

Hiljalleen näyttönsä mustaavalla tietokoneellamme on sisuksissaan noin miljoona valokuvaa. Niin kuin ehkä useimmilla tietokoneilla. Valokuvia on myös kopioituna levyille ja albumirivien sisuksissa ihmisten kotona. Ja naisten päässä.
Valokuva jää naisen päähän varsinkin silloin, jos hän on yllättäen huomannut tuttavaperheen albumissa oman päänsä. Seuraavaksi hän pitää kuvaa järkyttävänä. Tai ehkä nainen pitää järkyttävänä sitä mainospipoa, jonka hän oli vetäissyt nopeasti päähänsä, kun lähdettiin viettämään iltaa notskille. Ilmeisesti turhan rennosti, sättii nainen itseään.
Yleensä jos porukkaa on mukana useampi kuin yksi, niin jollain sattuu olemaan räpsimisvikaa. Eikä nainen todellakaan huuda nuotion liekeissä: Otappas kuva mainospipostani nyt kun olen vetäissyt sen syvälle korvieni väliin! Älä niin kaukaa! Ota lähempää! Joten se joku ottaa sinusta luultavasti kuvan tietämättään kavalasti salaa, koska haluaa tallentaa koko joukon ja iloisen nuotioreissun muistoihinsa. Sitten tämä räpsimisvikainen laittaa kaiken ilman savun hajua ja nuotiota (eli ilman kaikkea sitä muuta rekvisiittaa, mistä ihmiset paremmin ymmärtää mainospipon olemassaolon) albumiinsa muiden ihmisten naurettavaksi. Ainakin naisen mielestä. Kuvaa ei harmillisesti myöskään voi nypätä tuttavaperheen albumista pois ja piilottaa äkkiä käsilaukkuun, koska kuvien iloista plaraamista odottaa seuraava jonossa kyljessä nyhjäten.
Voin kuvitella kärsimyksen. (Onneksi minulle ei ole käynyt näin.) Sillä suurin osa naisista kärsii, kun näkee mainospiponsa toisten valokuva-albumissa. Usein he myös kuvittelevat kuvat rumemmiksi, kuin muut ihmiset, joiden mielestä kuvat ovat ainoastaan hauskoja. Miehet taas selaavat albumin, näkevät mainospipopäänsä ja alkavat haaveilla uudesta notskireissusta. Ihania nuo miehet!

Mutta: Kuitenkin nämä tietokoneelle otetut miljoonat kuvat ovat täysin hallittavissa, toisin kuin muiden albumissa majaansa pitävät. On toki myös täysin muistettavissa kuuluuko tämä juhlakuva ja tätikuva, kampauskuva ja mekkokuva vuoteen -99 vai -09 ilman erillisiä merkintöjä. Tottakai. Naisista kun suuri osa tietää kuuluuko kampaus vuoteen -99 vai -09.
Eli siinä vastaus miksi sinä, nainen, teet teillä töitä valokuvien parissa:
Olet se muuntautumiskykyisempi sukupuoli.
Mutta jos teillä tekee mies töitä valokuvien parissa, niin voidaan keksiä toinen tarina.

Aloin poistamaan epäonnistuneimpia kuvia ja kampauksia ja ilmeitä.
Ihan turhaa. Kuka jaksaa? Silti tein niin.
näpy näpy
näpy näpy näpy
ihminen tekee paljon turhaa työtä
näpy näpy näpy
Pääsin takaperin selaamalla kuviin 6/2010, kunnes kyllästyin.
Vaikka kuinka näpytin hiirtä Vuorenpeikon tanssin tahtiin ja minuutista toiseen, näytti siltä ettei mitään tapahtunut. Tädit puolittain ummessa olevine silmineen eivät hävinneet, vaan sitkastelivat ja vitkastelivat.
Tätirules, suorastaan.

Hiihtokelejä on pidellyt, huokaisin itsekseni, kun kävelimme pihan 12 asteen pakkasesta lämpimään kalustekauppaan. Siellä sisällä nimittäin hiihteli Merkitty Mies. Tai varmaankin hän oikein odotti meitä. Rintapielen laatassa luki nimi, ryhti oli suora kuin seipäällä ja killutin poistettu korvasta. Ilmeisesti aasiakaspalveluun sopimattomana tai vähintään vakuuttavuutta parantavana tekijänä.

Yleensä "Kiitos, mutta emme tarvitse apua kun katsellaan vain ensin" menee perille. (Ehkä korvan killuttimen olisi pitänyt olla paikallaan.) Mutta niin vain Merkitty Mies alkoi ottamaan perinteisellä matkaa umpeen. Tästä kostoksi aloin kutsumaan häntä mielessäni hyeenaksi. Mutta vain luonteen puolesta, ja ehkä vähän kuontalon. (Vaikka olen toki nähnyt sellaisia ennenkin.) Muuten en, niin ilkeä en ole. Äänikin kun oli oikein miellyttävä.

Päästyämme alakerrassa sohvien välissä etenemään noin kaksi metriä hän ilmestyi erittäin yllättäen erään kirjahyllyn takaa ja ilmoitti ilosanoman: Yläkerrassa on lisää!
Sitten hän käänsi suksensa erittäin hienovaraisesti toiseen suuntaan ja suksi pois.
-Hyvää jatkoa, huikkasin perään niin hiljaa kuin osasin.

Alakerrasta ei tietenkään löytynyt mitään mielenkiintoista. Sohvia oli liikaa.
Lisäksi suurin osa oli liian isoja meidän komeron kokoiseen kotiin. Rajotteita lisäsi se, että halusimme kankaisen sohvan ja kankaan piti olla mielellään Kestävää mustien hännällisten yksilöiden vuoksi. Ja jo sen vuoksi hinta kipusi mukavasti satasia hiihtohissillä ylöspäin.

Yläkertaan vievissä portaissa huomasin kyseenalaisilla ominaisuuksilla varustellun hepun hiihtelevän perässä. Kuulin myös juomapullon kallistusta muistuttavan äänen. Tai jos se oli mono. Hiihtopomo kai parhaillaan nosti hänen palkkaansa Vain henkilökunnalle-kyltin takana ja piti alaisensa sinnikkyyttä asiakasta kohtaan ammattitaidon merkkinä, ei muistutuksena kaukana Suomesta elävästä eläimestä.
Ajatuksesta suorastaan leppyneenä tuumasin, että en kyllä varmasti ostaisikaan putiikista mitään jos löytäisinkin yläkerrasta jotain mielenkiintoista ja sitten ei olisi lähettyvillä ketään keneltä tingata hintaa tai kysyä onko tässäkin sohvassa nyt se kymmenen vuoden takuu vaikkei aikoisikaan istua sohvalla kuutta vuotta pitempään.
Ja lähes viattomiahan nekin lemmikit ovat mitkä eivät ole kissoja. Mitä nyt vähän ylimääräistä katetta pukkaa.
Piileksittyämme liikkeessä jos toisessa annoimme lopulta sohva-ajatukselle loparit.

Kotona siniset suomi-suklaat vähenevät kupista.
Minäparka.
Varsinkin, kun sohvaa ei löytynyt.
Hyeenaparka.

Hyvät villasukkien pitäjät:
BLOGINI ULKOASU ON UUDISTUNUT.
Toivottavasti sen huomaa,
sillä olen ährännyt ulkoasun, asetuksien ja mielikuvitukseni kimpussa
teekupilliseni jäätymiseen saakka!
(Nainen on harvoin tyytyväinen, joten ei kannata luottaa minkään olevan lopullista.)

Lisäsin tekstien perään kommentit-osion, jota toivottiin. :)
Voit siis halutessasi kommentoida, ja itse asiassa se olisi ihan mukavaa!
Postia voi lähettää osoitteeseen maritanposti@suomi24.fi

Pitemmittä bloginuudistusjuhlapuheitta:
Kiva kun olet täällä.

(Psst: Blogeista kuvien kopioiminen on yleensä kielletty.
Tässä blogissa asia on rankempi: myös tekstien kopioiminen on kielletty.)

Jos olisi aamu kirjoittaisin näin: Aamulla anivarhain on hyvä miettiä lepoa ja rauhaa, unta ja rentoutumista, koska tämä kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Mutta nyt tyydyn kirjoittamaan Timonin ja Bumban rallatuksesta muutaman sanan: Ei huolen häivää, päivä on huoletooon...

Tosin tässä eräänä myrskyisenä ja syksyisenä iltana jokin aika sitten meinasi kyllä huoli häivähtää...
Oli nimittäin niin, että olin käynyt läheisessä pikkukirjastossa (jossa en yleensä käy) ja lainannut kaksi hoitoäänitettä. He olivat nimeltään Stressi 26 min ja Lepo ja uni (ei muita minuutteja).
En ollut varma olinko stressissä, mutta ajattelin saada siitä selvän ja tehdä siitä selvää, jos olin. Lepo ja uni nyt täällä meillä päin kuuluu vähintään kerran vuorokaudessa ohjelmaan, jos ei seuraa kissan esimerkkiä ja nuku koko päivää läpeensä.

Kirjastossa saatan kulkea jostain omituisemmasta hyllyn välistä ja lukea sen kulmasta vaikkapa sanan psykologia, ja jäädä tonkimaan löytyykö jotain mielenkiintoista psykologiapainotteista lainattavaa. Mielellään sen verran ymmärrettävää tekstiä, että sen voi lukea.

Tultuani kotiin esittelin hoitoäänitteet miehelleni. Hän pelasi -93 vuoden jääkiekkoa. Kun katsoo tarkasti huomaa, että lätkän mäiskijät näyttävät lähinnä legoukoilta. Kuunnella ei tarvinnut kovinkaan tarkasti, sillä maalin tullessa komea pillin vingahdus sykähdyttää sydäntä ja urheilumieltä. Muitakin ääniä löytyy.
Oikaisin olkkarin punaisen maton ja nakkasin tyynyn sen toiseen päähän. Laitoin Stressi-hoitoäänitteen päälle, säntäsin laittamaan pään tyynyyn ja silmät kiinni. Pian mieslääkärin e-rit-täin rauhallinen, monotoninen ja jokseenkin hiljainen ääni täytti puolet huoneen ilma-alasta. (Toisen puolen täytti tietenkin jääkiekkopelin äänet.) Mieslääkärin ääni soveltui niin hienosti ko. cd:hen, että sitä suorastaan uppoutui kuuntelemaan! Siis olisi uppoutunut, jos en olisi nähnyt sieluni silmin kuinka hän keskittyneesti kieli poskessa lukee Pharmaca Fennicasta tai jostain rentoutumisohjeita naisihmisille, jotka kaipaavat kipeästi uusia elämyksiä. Näin sieluni silmin myös kuinka mieslääkäri haukotteli, koska ei itse kestä rentoutumisen suurta painetta ladellessaan ja lukiessaan ohjeita cd:lle. Sitten hän tyri täysin! Hän aivasti. Avattu ikkuna ja katupöly teki tepposet. Ja ylityössä oleva mieslääkäri joutuu aloittamaan koko touhun alusta. Kotona akka ja makkaraa, mutta työ ennen kaikkea.
Pieniä naurukuplia mielessä ja kielessä. Yritän keskittyä olennaiseen: rentoudu, nainen, rentoudu! Vain hiukan toimivaa. Kohta nauran maha kippurassa niin, että mieheni pyysi olemaan hiljempaa, jotta hän voisi pelata rauhassa -93 vuoden jääkiekkopeliä.
Kotkottaessani täyttä päätä mielikuvilleni viisi minuuttia yhtä soittoa huomasin: rentoutuneeni, hengästyneeni, painoni pudonneen, nesteiden lähteneen liikkeelle, kissani katsovan typeränä, kynsieni kasvaneen ja olevani aika onnellinen ihminen!
Miehelläni tosin huoli häivähti katsellessaan vaimoaan. Tosin huoli hävisi noin viiden minuutin jälkeen, kun hän huomasi, että vaimo oli jälleen onnellisesti palannut normaaliksi persoonakseen.

Lopputulos: Rentoutunut nainen. Tavoite: Saavutettu.

ps. Aion ihan kohta kokeilla uudelleen Stressi-hoitoäänitettä. Ilman jääkiekkopelin sivuääniä, miehen ja kissan kulmakarvojen kohottelua tai kotkotusherkkää mielialaa. Voin kertoa lopputulokset joskus.

Pesin tänään peittoni. (Kuva on maijapoppas-kengästäni, jota naapurin Väinö on kuljetellut, tiedän.) Luin vasta jostain, että peittojakin voi pestä. Suorastaan kannattaakin, vaikkei äkkiseltään olis tullut mieleen näin innokkaalle siivooja-kotirouvalle kuin minä.
Hyvä homma, kone hyrskyttelemään vain.

Kerron myös ylpeänä, että täällä meillä päin on nyt niin paljon lunta ja niin talvista ja niin jouluista! Ja tämä tietää sitä, että matot kohta paukkuu ja pöpöt pökrähtää, kun nakkaan ne ovesta ulos.

Viime talvena tosin meinas käydä köpelösti eräälle maton reppanalle:
Täällä meillä päin asuu kaksi komeaa mutta varattua nuorta miestä, jotka innostuvat milloin mistäkin. Viime talvena he laahasivat kauniille pihallemme vihreän lintan. Siis, tiedättehän: mb:n, mersun; niin vanahan auton, ettei sillä todellisuudessa voi luultavasti edes ajaa. Ainakaan abc:tä pidemmälle. Ja abc on joka kulmalla.
Siinä se mersu sitten oli. Ja oli. Ja oli. Kunnes keksin, että voihan linttaa käyttää matonpitopaikkana pakkasen paukkuessa. Selvennän, että muutakaan paikkaa tässä missä meillä päin asutaan, ei ole.
Koti siivottiin, vessa pestiin, imuroitiin ja luututtiin ja puolijäätyneitä mattojakin nakeltiin lattioille kuivumaan. Muut, paitsi lintan varannut matto. Oli varmaan mukavaa viettää muutama kuukausi lintan tuulilasin nurkassa.

"Kamala kakara, sinun käy vielä huonosti!" -Muumilaakson posteljooni

Isosisko Marita on toteuttanut pienen kostonsa!

Olin siis käymässä kotona. Ja siellä kotona sanoin kakaroille, että jos otatte ja varsinkaan jätätte nuita kuvia kameraan, niin laitan ne blogiin ja teidän nimet ja syntymäajat perään.
Mutta koska tämä on vain pieni kosto ja koska olen ajoittain aika kiltti isosisko, niin en laita nimiä tai syntymäaikoja.

Kuvat ovat kameran magic-osiolla (kalansilmä, neulanreikä) kuvattuja. Ne ovat juuri niin järkyttäviä tai hauskoja (riippuu katsojasta) kuin kuvasta näkyy. Ja vaikka itse suhtaudun pelleilykuviin erittäin aikuismaisesti, niin tämä ensimmäinen kuva oli minustakin aika koominen!

Tämä ei ole kamala kakara, vaan Jupu. Tai Nekku. Tai Mössy. Riippuu kutsujasta. Luultavasti koirakaan ei tiedä mikä hänen varsinainen nimensä on. Mutta silti hän on aika onnellinen ja heiluttaa usein häntäänsä. Hänellä on myös suuri kuono, jota kuvataan usein. Karvojansa oli sieltä, mihin voi tarttua ikäviä asioita ulkona käydessä kiinni, leikattu pois. Seikka sai minut vakavasti harkitsemaan myös tulevaisuudessa koira-uraa.

Luultavasti en saa heiltä joululahjaa tänä vuonna. Katkeroituessaan esim. kamalien kuvien julkaisusta, he ehkä liittoutuvat keskenään minua vastaan.

Luultavasti he ottavat magic-kuvia vielä ensikin vuonna.

Mutta heidän kanssaa touhuaminen on hyvin hauskaa!
Pelattiin noin kymmenen kertaa Hullunkurista Perhettä (miksiköhän?), Musta Pekkaa ja peliä, jossa laitetaan teipillä kiinni jonkin ihmisen tai otuksen nimi otsaan ja se pitää arvata. Sitten opetin heille tulitikku-pelin, joka on yksinkertainen ja tarkkuutta vaativa ja jota pelasin 1,5 kertaa. Eli tulitikut askista keoksi, vähän sekoitellaan ja jokaisen pitää vuorollaan saada oma tikkunsa pois kasasta niin ettei se liikuta muita tikkuja.

"-Minä huudan vain omantuntoni takia, Mymmelin tytär selitti tärkeänä. -Äiti sanoi lähtiessään, että nyt minä jätän pikkusiskon sinun hoitoosi, ja jollet sinä osaa kasvattaa häntä, niin ei sitten kukaan, sillä minä olen antanut alusta alkaen periksi." (kirjasta Vaarallinen juhannus)

"Välistä perhe-elämässä oli piirteitä, joista isä ei pitänyt. Perhe ei tajunnut tilanteita. Ja kuitenkin se oli ollut hänen kanssaan hyvin kauan." (Muumipappa, kirjasta Vaarallinen juhannus)

"Näin kuuluisi olla: ensin pitää piilossa salaisuutta, sitten äkkiä yllättää sillä toiset. Mutta jos asuu perheessä, ei salaisuudesta eikä yllätyksestä tule mitään. Muut tietävät kaiken alusta alkaen, eikä silloin mikään ole hauskaa." (kirjasta Näkymätön lapsi)

Siellä kotona, missä kävin, sattuu aina kaikenlaisia asioita.
Siellä on myös yleensä ainakin jonkin verran paikalla lapsia, joko isompia tai pienempiä, tai molempia. Pääasiassa he ovat hyvin hauskaa kansaa. Ja pienten kanssa aina pärjää. Mutta, nämä isot! Niitä ei saa kuriin. Oh, anteeksi väärä ilmaisuni, siis isommille ei saa rajoja. Tätä raja-sanaa käytetään nykyään kurin sijasta, kurissa on kai niin karsas kaiku. Ehkä kuri liittyy sotaan tai johonkin.

"Vähän kuin korttihysteria"

Järkkärillä hullunlailla kuvaava ystäväni sai synttärikortiksi järkkärikortin,
tottakai!

Pidän myös muista k:lla alkavista asioista: kirjoista, kirjastoista, kynttilöistä, kissoista (anteeksi, mustista kissoista, koska niissä nyt sattuu vain olemaan jotain hyvin kuninkaallista). Suurin osa näistä pitää myös minusta paitsi kukat.
Tällä hetkellä meillä toimii kukkina 1 palmu (näyttää rääkätyltä ja epätoivoiselta), 2 onnenbambua (eivät tarvitse hoitoa ja soveltuvat suurinpiirtein joka elinympäristöön), sekä 2 kaktusta. Kaktuksia onnistuin kerran ylijuottamaan (kun unohdin, että he ovat saharasta), joilloin ruukkua siirrettäessä makkarista olohuoneeseen piikikkäät päästivät vihreät eritteensä valumaan, kun nuupahtivat kumoon. Siinä sitten päästettiin itse pari kyyneltä ja kannettiin roskapussi hanskat kädessä ulos talosta.
Se kaktuksista.

Kosti-kummipoika ja minkkarit

Harkinnan jälkeen nostin lopulta punaisen matkalaukkuni auton takakonttiin ja istahdin kahden turvaistuimen väliin. Kuuden tunnin matka pohjoiseen kotokulmille alkoi.
Kannatti!
Perillä odotti ihanan lumiset maisemat, joita vain kaipasi etelän vesisateen keskellä! Laskin ehtineeni tehdä kuusi Jupun ulkoilutuslenkkiä kirpakassa pakkassäässä sekä käydä kaksi kertaa salilla; toisen kerran 11-vuotiaan Julian kanssa Frendoksella (tunnelmavalaistus + mandariineja pukkarissa + Julia pääsi alaikäisenä valvonnassani ilmaiseksi) ja toisen kerran Maijun ja Minna-Liisan kanssa uimahallin salilla.
Suorastansa aktiivilomailija. Hehheh.

Mikko ja Kosti

Ulkoilun jälkeen kuului loisketta ja hurinaa kylppäristä. Tenavat olivat laittaneet kylmät jalat lämpimään veteen. Kosti oli saanut vähän hienomman laitteen.

Katossa joulusta juhannukseen.
Syksyn pimeillä syttyy valot.

Tykkään tästä somisteesta aivan hirveästi.
Se on juuri oikean värinen
hiukan auringonpolttamana.

Lisää jouluvaloja!

Koristelu on hauskaa, helppoa ja halpaa, ja sen voi halutessaan pitää aika yksinkertaisena.
Kirpputorilta kulkuset (6 kpl/0,5€) ja narukerästä metri.

Tässäpä iloinen Puh&Tikru-pari!
Muisto työkaverilta, jonka kanssa juteltiin, naurettiin, itkettiin
ja jaettiin kohtaloita.

Ajatuksia hoitoalasta:

Kahdeltakymmeneltä naiselta voi silloin tällöin jäädä
maito pilaantumaan yhteiseen jääkaappiin
ja vaihtua hyvin erääntyneet jogurtit.

Lääkärit ovat hyvin tarpeellisia.

Sairaaloissa on paljon sellaista mihin ei yleensä kiinnitä huomiota.
Kuten shampoopulloja ja roskapusseja.

Oikeastaan olisin halunnut reisitaskuhousut.
Ne olisivat käytännöllisemmät saksille, viidelletoista erilaiselle kynälle
ja kuumemittarille.

Potilaani piristyisi enemmän kärrynpyörästä kuin pilleristä.

Osa on väärällä alalla.
Ja ihan omasta tahdosta.

Ei sitä noin vain juosta neljänteen kerrokseen.
Sairaalassa juostaan, kun on hätä.

Olen keksinyt runon. Tai ehkä laulun. Se alkaa sanoilla:
Olen hukkunut kaamokseen.
Sitten sitä toistetaan parikymmentä kertaa, kunnes lopulta kaatuu, jolloin taasen voi olla tyytyväinen siitä, että tästä on suunta vain ylöspäin.
Marraskuun 14.päivä oli varmasti monessa kodissa mukava Isänpäivä. Toisinaan soisi lumen olevan maassa jo tuona juhlapäivänä, ettei aina tarvitsis odottaa jouluun asti, ja että ne, jotka eivät päässeet viettämään Isänpäivää kotokunnalleen olisivat onnellisia vaikkapa lumesta ja valosuudesta. Mutta höpshöps: Inhottava lumeton pimeys. *marmati-marmati* Inhottava sade. *tip-tip-tip* Onneksi D- ja C-vitamiinit on keksitty. *rouskis-rouskis*

Joka kesän jälkeen ajattelen, että tänä syksynä ei tunneta ahdistusta, masennusta, toivottomuutta ja katsota vähävirikkeellisten silmälasien läpi.
Ei mennyt aivan läpi. Tänäkään vuonna.

Hei, mutta onneksi on näitä suklaakeksejä olemassa! *rouskis-rouskis*
Positiivisuus -elämän suola, sokeri ja kermakakku ja joulukinkku.
Ja onneksi on JOULU tulossa! I-ha-naa!
Jouluihmisenä en ymmärrä niitä ketkä eivät vietä joulua tai pidä siitä, tai sanovat suorastaan inhoavansa sitä. Se on vähän sääli. Mietin miksi he tuntevat tai väittävät tuntevansa niin. Ehkä he eivät ole koskaan tottuneet viettämään joulua? Tai tuntevat noin joulun kaupallistumisen takia, tai koska eivät halua valvoa sellaisen hyvän asian vuoksi, kuin kinkku? (Ihmettelijöille tiedoksi, että meillä on tavattu paistaa joulukinkku yöllä.)
Tai sitten he eivät halua lähettää joulukortteja 350 €:lla, kuten eräs 84-vuotias tuttavamummoni. Ja en siis käynyt ihmettelemään, kun tämä tuttavamummoni jokin viikko takaperin pahoitteli minulle puhelimessa, että tänä vuonna tyttö et saa Ainolta joulukorttia.
En ihmettele enkä soita hädissäni mitä on sattunut enkä pahastu.
Hän aikoo vain elää eläkkeensä turvin vielä ensi vuonnakin.
Ja tavallisena kansalaisena eli eläkkeensaajana ja postimerkkien kallistumisien myötä (vaikka ||-luokan merkit on keksitty) tuollainen rahasumma postimerkeistä on mieletön. En ostaisi itsekään. Hänellä sattuu olemaan sukua neljännessä polvessa ja ystäviä ja tuttavia ja aikoinaan tutuiksi tulleita opiskelija-tyttösiä (esim. allekirjoittanut) enemmän tai vähemmän, joille lämmin ajatus jouluna riittää.

Mikä on pieni, punainen ja huutaa tarvittaessa kuin varashälytin? Se on henkivakuutus. Vähän niin kuin heijastin. Kuljen se kourassani iltaisin lenkillä, jos poikkean hiukankaan tien syrjään. En muista tarkalleen miksi sitä kutsutaan, hälyttimeksi kai, mutta se huutaa todella kimeästi jos metallilenkuran vetäisee punaisesta päätteestä pois. Sain sen siskolta viime vuonna joululahjaksi, ja se on päässyt taas syksyn tullen käyttöön, mutta onneksi ei todelliseen.

On oikeastaan aika kamalaa elää hullujen joukossa. Hullujen miesten joukossa. Vai oletko kuullut hullusta naisesta, joka hyökkäsi rauhallisesti kotikulmillaan iltalenkkeilevän suomalaisen kimppuun? Minä en ainakaan. Mutta kaikki on toki mahdollista, kun säästetään mielenterveysasioissa niin, että ihmiset jonottavat hoitoon vuodesta toiseen.
Ajatella, että joutuu varmistelemaan selustansa iltalenkillään niin, että kulkee hälytin kämmenen sisässä metallilenkura pujotettuna peukaloon (jotta saa nämä kaksi toisistaan varmasti nopeasti irti), jos joku hyökkää puskista kimppuun! Tätä ei varmaan tarvitse toteuttaa maan joka kolkassa.
Haluan asumaan pian kolkkaan.

Toinen asia on se, että vaikka hälytin huutaisi kuin sota olisi tulossa ja minä säestäisin mukana, niin tuliskohan suomalainen Tyyne tai Tauno apuun, jos sattuisi kuulolaite olemaan korvassa. Tai vähän nuorekkaampi sukupolvi. (Toivottavasti he.) Virkavalta kun tuskin ajelee pitkin lenkkipolkuja tai sattuu muuten vastaan. Vai pelkäiskö Tyyne tai Teuvo tai nuorekkaampi sukupolvi saavansa vaikka syytteen jostain kunhan oikeus toteutuisi?! Syytteen vaikka avunannosta. Hehheh.
Kaikkea tulee ajatelleeksi lenkkarit jalassa. Toivottavasti Tauno tulee ajatelleeksi Viliä lenkittäessään ja kuullessaan kimeän äänen: TaRzAn ja ViLi lähelläsi, puskii molemmat!

...edellisen tekstin hieno raitamukikuva on otettu Raivauksen jälkeen. Pöydän toinen puoli oli kaaos -askartelukamaa, askartelukamaa ja askartelukamaa, sekä liimaa pöydän pinnassa. Kiva. Rojussa mukana ehkä myös jokunen lehti, oukkidoukkipussi, sekä jääkaapista Väinön irrottamia magneetteja.

...vaikka eipä olkkarin pöytä mitään, verrattuna keittiönpöytään! Yritin aikani pakoilla ja lopulta lipsuin: HELLUREI ja tiskihien tunteet. Sitä ei voi maallikko ymmärtää miten pitkäksi pinoksi likaisia mutta rakkaita muumikuppeja mahtuu päällekkäin pienessä keittiössä, saati miltä tuntuu syödä isolla lusikalla ylipienestä jogurttipurkista namia, kun muita lusikoita ei ole enää jäljellä. Ja kaikki tämä vain laiskuuden ja tiskikoneettomuuden vuoksi.

No, täältä puuttuu paljon muutakin. Kuten yksi työpaikka (kävin haastattelussa kävin, mutta ei tainnut olla sittenkään mun juttu), kävelysauvojen tassut (mut kohta ne sais ottaa pois), kissalle kaulapanta (tuli tassusta mieleen, näyttää muuten ihan kujakatilta vaikka ihan hyvä möhkö muuten), glögi (mantelit muistin), kiinnostusta tehdä eräs Virallinen Verojuttu (jää ehkä tekemättä), hoksautus lukea kirjastosta lainattu vyöhyketerapiakirja.

* Tiesittekö, että vyöhyketerapian loppukokeessa on 850 kysymystä? En keksi niin montaa kysymystä vaikka laajuutena ois koko elämä! No, onneksi ei ole niin paljon kysymyksiä elämästä. Tai sitten meitä kaikkia ei vain kiinnosta.

ps. Naapurin täti ja lapsensa koputtivat juuri oveen ja toivat litran glögiä ja yhden sitruunan.

pps. Tein vaihtokauppaa itseni kanssa: joko kirjoitan blogiin tai lähden juoksulenkille. Blogi ja viltti (ihan halpa sellainen vain, työttömällä) voitti.

Tänään:
-Heräsin puhelimen pirinään ja haastattelukutsuun, mukavaa!
-Hain edellisestä työpaikasta vihdoin loputkin työkenkäni pukukopista ja hätistelin entistä pomoani lähettämään työtodistuksen
-Kävin uimahallilla vesijuoksemassa ja uimassa
-Askartelin kotiin joululahjaa
-Kauppareissu

Pukukopeilla kuulin mielenkiintoisen keskustelun. Eläkkeellä olevat rouvat kehuivat sitä miten eläkkeellä on aikaa. Itselle ja omalle hyvinvoinnille, läheisille. Sitten he kauhistelivat sitä miten nykyajan nuoret joutuvat työelämässä koville. Minä kuulin kaiken ja kuivasin tukkaa.

Sitten he kysyivät toisiltaan millä alalla olivat. Toinen oli ompelija tai jotain sinnepäin, toinen erityisopettaja. Toisella oli ollut pitkiä työpäiviä Lapissa reissaamisen vuoksi. Toinen oli tipahtanut yhteiskunnallisten asioiden vuoksi työkelkan kyydistä, mutta tykännyt silti työstään. Vain viimeiset 15 vuotta oli jonkinlaista kituuttelua.

Minä, 25-vuotias mietiskelin siinä nykyistä elämäntilannettani. En jatkanut enää sijaisena olemista kahden vuoden jälkeen, kun en saanut yhtä kolmesta hakuun tulleesta vakituisesta paikasta. Nyt vietän "kesälomaa" lomarahoillani ja askartelen joulukortteja. Lisäksi olen huomannut, että on yllättävän paljon mukavaa tekemistä! Kaikenlaisten "syksyn sotkujen" jälkeen pitää ottaa hetki iisisti.
Vähän kuin olisin eläkkeellä.

PIENI TYTTÖVAUVA

...hei te kaks!! Tänne piti julkasta tällä kertaa söpöjä vauvakuvia!

No nyt näyttää ainakin lupaavan söpöiltä sukilta...!

...ja siinä neliviikkoinen neiti Vaaleapunatutti on!

Hän on siis ensimmäisessä kuvassa olevan Väinö-pojan pikkusisko.

Ensimmäiset viikot hän majaili niin hissuksiin naapurissa äitinsä luona,
etten välillä ollut aivan varma oliko hän vielä sittenkään muuttanut.

Olen leikkinyt tänään niin ahkerasti reippailijahemulia, että päätä suorastaan särkee. Reippailujahemuli-hahmon tunnistaa ne, jotka ovat katsoneet ahkerasti Muumeja. Hän oli se, joka hyppäsi avantoon kaulahuivi kaulassaan ja laski mäkeä suksilla.

En ollut ihan hemuli, kun menin uimahallin lämpimiin altaisiin vesijuoksuvyöni kanssa, mutta aamu-uintimummosta kyllä kävin. Illalla terästäydyin mummosta tädiksi laittamalla takkiin roikkumaan Kummit-heijastimen, joka oli pienen kahvinkeittimen kokoinen, mutta ei minkään painoinen. Toisella puolella roikkui Nuuskamuikkunen. (Hemulia en löytänyt.)

Nyt lämmitän eli verrytän reisilihaksiani läppärillä.
Näppärää vai mitä, rakas Watson.
Viimeisimmän lainasin Sherlock Holmesilta, siltä kuuluisalta salapoliisilta jonka aikoinaan luulin olleen oikeasti olemassa. Ja toki tiedätte myös sen, että tämän salapoliisin apulainen oli lääkäri nimeltä Watson.
Yleensä blogeissa lukee, että kuvia ei saa kopioida, ja niin muuten ei saakaan.
Tässä blogissa myös tekstien kopioiminen on kielletty.

Jälleen kissa.

Kupsu kehyksissä.

Joskus saa hyviä kuvia kissojen luonteen vuoksi;
ne tunkeutuvat nukkumaan kehyksiin vaatekaappiin pyykkikoriin,
juovat pesualtaasta vettä,
kissatappelevat, kuvionukkuvat.
Siis tietenkään kehykset eivät ole vielä seinällä. Nyt tuon voisi kyllä jo nostaa seinälle, koska niihin on näköjään löytynyt sisältöäkin. (Sisällön olin kokonaan unohtanut. Ihailin vain loistavia pokia.) Mutta seinälle laittamisessa nyt menee muutama kuukausi tässä talossa. Eli olis ehkä kannattanu valita keväisiä värejä ja unohtaa syksy.
Tämän syksyn pimeyden kun vois unohtaa muutenkin...

Pienenä rakastin Karvista!
Nykyään enää samaistun.

...sain naurukohtauksia sohvalla, ihanaa!
Nykyäänkin kohtauksia aiheuttaa edelleen samantyyliset vitsit.

On ihan parasta nauraa kotkottaa täysiä viisi minuuttia vedet silmissä! Mitä typerämpi asia, sitä enemmän naurat ja sitä vähemmän sinua ymmärretään.
Lopuksi tulee aina seliteltyä (sille joka ei ainakaan ymmärtänyt): Olen vain väsynyt.
Mitä tuota selittelemään!!! Seuraavan kerran sanon: Kuhan nauratti!

Näitä jäätäviä vöitä näkee nuorilla tytöillä ja painijoilla.
Kivoja.





PS.

pps. Vitsi vitsi. En ole ollut laihiksella,
mutta voisin muuttaa tätä kulttuuria sen verran,
että lihavat naiset saisivat olla lihavia kaikessa rauhassa
ja miehet katsoisivat kauppakeskuksessa,
että tuolla naisella muuten on fyrkkaa!
Ja tuutko vaimoks?