Ikkuna lomalta.

Tummuvassa illassakin se on kaunis.

Elokuun illat ovat pimeähköjä, pehmeähköjä.
Kahvillisia, ja kahvin kanssa possumunkki.

Tämä on lätsä.
Sen väri on haalistunut pesuissa, vuosien pesuissa. Hankimme siskoni kanssa samanlaiset lätsät noin kahdeksan vuotta sitten ja erehdyimme näyttämään kaksosilta.
Vieläkö sulla on tämä tallessa, Maiju?

Kesälomalla ompelen nappeja sinne mistä niitä ei puutu ja kaikki näyttää hauskalta.

Vaakkuvat ovat aina kuvaamisen arvoisia yksilöitä. Tein niille källit ja heittelin rantaveteen valkosipulille maistuvia ja siltä vahvasti haisevia krutonkeja (joita en voinut itse syödä). Tein källit myös siis sorsastajille. Se ampuminen on vaan niin surullinen asia, ettei siitä tohdi puhua.

Luonnon ihmeisiin suorastaan törmää! Kurja kärpäsparka oli törmännyt elämänsä seittiin, jonka herra hämähäkki näppärästi näpräsi ympärilleen. Suorastansa neuloi tai virkkasi. (Neulovat tietävät paremmin kummin oli laita.) Surina vaimeni vähitellen. Aika surullinen tarina siis myöskin, nimittäin kärpäsparan kannalta ja ainahan sitä herkkä hoitaja ensin ajattelee kuolevaa. Silti luontoa kunnioittaessaan häätyy ajatella toiseltakin kannalta. Eli sytyttäkäämme illalla kynttilä kärpäsparan muistoksi ja toinen herra hämähakin illastamisen valoksi.

Sävähdyttävän luonnon ihmeen nähdessään voi värinöitä selkäpiissään jatkaa vaikka lukemalla.

*kilisyttelee onnenkelloa karujen tapahtumien jälkeen*

Maisemakuva.

Hirvikärpäskuva.

Omakuva.

Tässä nyt on näitä kiviä ja muita metsän juttuja.

Noppa ja sirppi.

...ja parit kaverit.

...suorastaan suku. Kivinen suku, jonka raahaan kanssani kaupunkiin.

Luonnon lohkoma.

Tää tattikin on ihan luontoäidin tekosia.

Ja tääkin on ihan luontoäidin tekosia.

Yritän kirjottaa ihan nopeesti ny vaa, ku tääl maal o virta ajoittain vähissä, vaikka leppäämäähä tänne tultiin. Ihana toi puusauna. Se on nimittäin lämmin ny.

Viikko mökillä!

Vähitellen aloin ymmärtämään ettei aamuisin tarvinnut nousta aikaisin.

Alkaa olemaan syksyä ilmassa. Vesi on viilentynyt ja luonto alkaa vaihtelemaan värejään kirjaviksi. Ihan turhaan, tietenkin. Minun puolestani kesä voisi jatkua ja sitten vaikka jouluaattona voisi sataa puoli metriä lunta. (Pitää kirjoittaa kaikki j:hin liittyvä pienellä, koska se on vielä niin kaukana.)

Laiturilta näki pohjaan. Joka ilta hyppään uimaan. Onneksi on jo niin pimeitä iltoja, että mökkinaapurit eivät tiedä kuka sen kiljaisun päästi. Ehkä se oli kiljuhanhi.

Mökki ilman venettä on kuin minä ja vähäakkuinen kännykkäni. Yhtä toimimaton pari.

Siinä veneessä oli kiinni jokin ihme naru. Ei kun hihna.

Päivän lenkki tuli tehtyä kun pääsin hihnan toiseen päähän ja laski veneen vesille.
Vitsi vitsi, en se minä ollut, mutta arvasittehan jo.

Kallioinen on kaunista. Jylhää. Poroista. Ja vähän pelottavaa.
Poroinen johtui jäkälästä.

Lämpyti lämpyti lämpyti loiskis.

Tämän kesän kesäloma koostuu pätkistä siellä sun täällä. Heinäkuussa en pitänyt lomaa koska oli niin hyvät ilmat, vaan pelkkiä pitkiä vapaita siellä sun täällä. Tähän kaikkeen oikeuttaa nykyinen työni, jota en tee normaalia viikkotuntimäärää. Kai se on jo näin reilun puolen vuoden jälkeen myönnettävä. No, kostan itselleni olematta lomalla kolmea viikkoa putkeen, kuten muut tekevät.

Eilen illalla kokeilin pitää villapaitaa päällä.

Sujui kohtalaisesti. Siinä kommentti siitä, että kesä sinä rakas katoat pian.

Tänään mun pitää kuulema lähteä mukaan salille. Salihörhöily loppui osaltani muistaakseni huhtikuun loppuun, koska toukokuun niiskutin. (Muistatte varmaan, koska muistutin asiasta alinomaan. Seuraavana toukokuuna jos niiskutan myönnän olevani jollekin puun pahukselle allerginen.) Nyt kesän paistatellessa viimeisiä viikkojaan voinen raahautua jo salille, koska ajattelin alkaa sen puuhan joka tapauksessa syksy syrjäisen tullen.

Te rakkaat, jotka omistatte haaleenvaaleen tahi tumman, neulotun tahi virkatun, oman tai varastetun, suuret tahi pienet korvanne paljastavan syysmyssyn:

MITEN PELASTETAAN ITTEMME SYKSYLTÄ?!

Nyyh. En pelkää vaan panikoin jo valmiiksi. No en sentään. No ehkä hiukan. Pelkään mieleni nyrjähtämistä vinoon, en niinkään ihania kynttilöitä ja tunnelmallisia pimeitä iltoja, villasukkia tai villakoiria. (Villakoiria voi majoittaa silloin mielensä mukaan, sillä ei pimeessä kukaan mitään nää kuitenkaa.)

Valitettavasti nyrjähtänyt kuva puuttuu.

Tässä on pienehkö kasa paperia. Papereissa on kirjoitusta. Paperinpalat ovat kotoisin kirjasta, joka oli täynnä aforismeja eli ajatuksia eli näitä kirjoituksia.
Sitten kävi niin, että elämään täytyi saada muutoksia. Pienia muutoksia, koska pienet muutokset pelottavat vähiten. Aloitin aforismikirjasta. Leikkasin siitä kirjasta parhaita aforismeja talteen yksitellen. Sakset lipsuivat, niska tuli kipeäksi, tuli uusia ajatuksia ja löysin joukosta pari suomalaistakin aforismin esiin tempaissutta. Lopulta kirja oli surkean näköinen rääpäle ja jouti suureen roskasäiliöön, johon kippaamme kaiken muunkin tarpeettoman.
Hei hei.

Paperilappuset joissa oli Suuria Ajatuksia tai pelkästään hauskoja säilyivät muutaman kuukauden erään albumin välissä. Kunnes tänään oli kohtalon päivä. Se päivä jona satoi, eikä ollut muuta tekemistä kuin värjätä vaatteita, jotka pesukone puolestani värjäsi. Otin esiin Suuret Kehykset ja liimailin näpertelystä oonnellisena pieniä lippusia ja lappusia suoraan tai hauskasti vinoon ja taas suoraan. Nyt se on valmis, mutta ette näe vielä koko komeutta. Sitten vasta näette, kun luomus komeilee seinällä asti. Johon saattaa mennä taas muutama kuukausi.
Vai kuulenko jo käytävästä porakoneen surinaa? Siitä nimittäin vaimot pitävät.

Istu lattialla ja näpertele, niin kissa kiehnää kimpussasi.

No, nämä nyt ovat vain tyynyjä, joita on jostain syystä himo kuvata.

Ehkä se johtuu sorsasta.