Hesari on hyvä lehti.
Otin kuukauden tilauksen, kun niin ahkerasti kauppakeskuksessa mainostivat.
Nyt olen lukenut näistä hesareista paljon hyviä juttuja.

-Lähes joka lehdessä on omaa alaani koskeva juttu,
jonka luen.

-Mietin yhdessä muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa kansanedustajien palkan korotusta. Käyvätkö he sitten illallisilla. Ja ostavat kummipojalle Brion junaradan. (Jälkimmäinen hyväksytään.) Mietin, että voisivat edustaa myös minua, eli kansaa, ja nostaa samalla minunkin palkkaani samat prosentit. Tai kuka vain.

-Huomasin, että toisessa kaupassa tomaattiterttu maksoi 0,99€/kg, kun toisessa kaupassa vastaava oli 1,00€/kg. Nyt mietin mihin kauppaan illalla menen.

-9. luokkalainen tyttö kirjoitti fiksusti siitä millainen kuva tulevasta työelämästä tulee nykyaikana nuorelle ihmiselle.
Säästöt, verot, paineet, tulot, menot, Lipponen ja Väyrynen, kiireet, Halonen ja Kiviniemi, urat (enää ei yksi ura riitä), kehitys, kestävä kehitys, torstain kyselytunti, talous, riippumaton talous, ja vielä se, että pitääkö siihen kaikkeen kasvaa mukaan, jotta pärjää elämässä.
Nooh, torstait on toivoa täynnä.

-Erinäiset osastot, kuten syntyneitten osasto. (Kts. kuva)

-Vertaan säätiedotusta ulkona vallitsevaan säähän.

-Luen Viivi&Wagnerin.

-En haksahda mainokseen.

Tämä ei ollut mainospuhe. Lehden lukemiseni toistuu tässä talossa ainakin kuukauden ajan, jonka jälkeen joka sunnuntai ja yövuoroissa, kun osastolle tulee lehti noin klo 5 ja tapan aikaa viimeiset kitutunnit.

Kärähditpäs!

Muistoja lapsuudesta, osa | (pikkusiskon pyynnöstä)

Kun olin lapsi, meillä oli valtavan iso pakastin kellarissa. Kellarissa oli myös saunatilat ja muita tiloja. Oli hyvin tavallista, että saunailtoina kolme tyttöä löysi salaa suklaapiirakkarasian kellarin pakastimesta, avasi sen, otti kolme suklaapiirakkaa ja hipsi lämpimille lauteille.
Lämpimässä saunassa oli niin mukavaa syödä kylmää piirakkaa, että tapa syödä toisinaan lauteilla on voimassa edelleen. Nykyään tosin voi etsiä jo eväitä omasta pakastimestaan (siellä on harvoin suklaapiirakkaa), tai tehdä vaikka lämpimän voileivän.

Tykkään koirista, mutta kerran lapsena pelkäsin yli kaiken kultaista noutajaa. Kultainen noutaja on suurin piirtein maailman lempein ja lapsiystävällisin otus, mutta aika suuri koira; tämä niille, jotka eivät koirista mitään tiedä.
Täti-ihminen ja tämä koira (nimen olen luultavasti unohtanut järkytyksen vuoksi) tulivat yllättäen käymään. En muista muuta kuin, että huusin varovasti jossain vaiheessa iltaa yläkerran portaista: -Joko ne lähti? Äiti: -Ei vielä. Ala tulla tänne alas sieltä.
En mennyt. Nojasin portaiden kaiteeseen ja kaduin suuresti, kun vahingossa paljastin täti-ihmiselle, että pelkään hänen koiraansa.
En mennyt alas ennen kuin täti-ihminen ja koira olivat häipyneet.

Lapsena inhosin hiihtoa. Inhosin suksia ja monoja. Ja hiihtokilpailuja inhosin yli kaiken.
Kolmannella luokalla kiersin lampea ympäri hitaasti hiihtäen parin luokkatoverin kanssa (hitaasti minun toiveestani). Ajattelin koko ajan "vielätuntivielätuntivielätunti", ja inhosin suuresti vielä jäljellä olevaa tuntia.
Neljännellä luokalla menimme Hyvien Hiihtäjien unelmaladuille kaupungin toiseen laitaan, kiitos liikuntatunnin. Muistan olleeni asennoitunut hiihtämiseen "Ei se nyt niin kauheaa ole!" ja alkumatka sujuikin rattoisasti. Loppumatkasta hiihtoa toinen kaverini oli suksinut kauas edelle. Toinen vilkuili noin kolme mäennyppylää edellä missä oikein kuhnailin. Yritin lisätä vauhtia. Taivas pimeni. Valot syttyivät ladun molemmin puolin. Samassa kaaduin ja olin varma, että jään paikoilleni ja lumisade hautaisi Huonon Hiihtäjän Hyvän Hiihtäjän tieltä ja hiihtoladulta. En muista miten pääsin maaliin.
Viidennellä luokalla muutimme maalle. Karmea yllätys oli, kun kylän lapset toinen toistaan innokkaampina viettivät kaikki liikuntatuntinsa ja vapaa-aikansa suksien päällä, ja vertailivat suksimerkkejään. Liikuntatunnilla valitsin aina jääkiekon, jos sai valita luistelusta ja hiihtämisestä. En halunnut jalkaani Järvisiä. Halusin Kaunokit.
Kyläläiset järjestivät myös innokkkaana hiihtokilpailuja. Nyt ymmärrän hienon kylätapahtuman; lämpimät juomat ja makkarat, tikittävät sekuntikellot ja vanhempien kannustushuudot ladun laidalta, hauskat palkintokorokkeet, joille lapset saivat kilpailun jälkeen kiivetä hakemaan palkintoaan. No, muut hakivat. Minä ryystin kuumaa mehua eteisessä ja puristin märistä lapasista vettä lattialle.
Yläasteellakin hiihdettiin. Seiskalla vielä raahasin vastahakoisesti sukset, sauvat ja monot kouluun ja hiihdin. Kilpailuja ei onneksi ollut, tai ainakaan minä en niihin koskaan osallistunut.
Kahdeksannella luokalla opettaja yritti saada minut hiihtämään. Kapinallisena murrosikäisenä kuitenkin päätin, että vain kuolleena löydän itseni monot jalasta, ja silloin monot on sitonut joku muu.
Ihanista lapsuuden hiihtokokemuksista huolimatta olen edelleen hiihtänyt: Kahdesti. Ensimmäisellä kerralla 9 vuotta kahdeksannen luokan jälkeen yhden kilometrin verran.
Toisen kerran viime helmikuussa Järvisillä ja heti 10 kilometriä! Tai sitten se oli jokin muu merkki.
Oli mukavaa!

Lapsena olin kova lukemaan. Menimme siskon ja kaverin kanssa ensin kaupungin pääkirjastoon ja sitten sivukirjastoon. Lainasimme noin kaksikymmentä kirjaa reppuihin, jotka raahasimme pyörällä kotiin. (Palauttaessa kirjoja palauttelimme niitä aina vääriin kirjastoihin.)
Kerran löysin kirjastosta erikoisen kirjan. Sen nimi oli Ben tykkää Annasta, tai jotain vastaavaa. Mietin pitkään uskaltaisinko lainata sen. Lainasin (niin ettei kukaan huomannut). Kotona menin äkkiä omaan huoneeseeni, laitoin muut kirjat hyllyyn, mutta tämän Tietyn Kirjan tyynyn alle.
Ongelmaksi muodostui kirjan lukeminen. Kuuntelin jokaista risahdusta portaikosta tuleeko äiti tai isä yläkertaan, ja piilotin kirjan salamana, jos jotain omituista kuului. Kerran sitten en ehtinyt.
Äiti: Mitä sinä luet? (luultavasti tiesi mitä luin)
Minä: Öö, en mitään erityistä... (apua!)
Ä: Näytä! (tarttuu kirjaan)
M: EN! (yritän kiskoa kirjan takaisin siinä onnistumatta)
Ä: JAA vai TÄMMÖINEN! (hihittelyä, selailua)
Muistaakseni sain kirjan takaisin, mutta lukeminen ei enää kiinostanut.

Olin saanut äidiltä salsahameen tyylisen vaaleanpunaisen unelman. Siinä oli pystysuuntaista rypytystä, ehkä paljetteja ja helmiä liehuvassa helmassa. Olin suorastaan hämmästynyt, että niin kauniita kangasripustuksia oli olemassa!
Ajoin vaaleanpunaisella Poni-pyörälläni Kaaritien päähän. Vilkuilin ajaessa joka ikkunaan näkiväthän kaikki millainen prinsessahamonen tässä polkee! Tien päässä jäin hyvin haaveellisena odottamaan pitkäksi aikaa. Päivä oli aurinkoinen, kaunis ja niityt kukkivat. Nojasin pyörään, nojasin betoniporsaaseen, nojasin pyörään.
Lopulta kuvitukset katosivat. Tajusin, ettei Ystäväni tajuaisi ilman puhelin soittoa tulla leikkimään meille, vaikka minulla olisikin Maailman Kaunein Hame päälläni.
Poljin takaisin kotiin.

Muistan, kun hylkäsin kauppaleikin.
Minä ja Eeva leikittiin aina kauppaa Eevan luona. Meillä oli jokin neliön mallinen hökötys mihin kerättiin kaikkea myytäväksi kelpaavaa -tyhjiä kaurahiutale- ja sokeripaketteja, karkkipusseja jne.
Lapsuudessa voi olla leikkejä, joita voi leikkiä vain toisen luona. Minun kotonani emme useinkaan leikkineet kauppaa (ehkä me myytiin paremmin Eevan luona). Minun kotona oli toiset leikit.
Eräänä päivänä, kun olimme ehkä 3. tai 4.luokalla mietimme mitä tehdä. Jompi kumpi ehdotti, että leikitään kauppaa. Keräsimme myytävät tavarat neliön malliseen hökötykseen, laitoimme hintalaput paikoilleen ja kassan omalle paikalleen. Sitten piti alkaa leikkiä. Katselin myytäviä tavaroita ja olin paikallani. Tuijottelin sormia. En enää osannut! Eikä kauppaleikki oikeastaan enää kiinnostanut. Tajusin samassa, että taisin olla liian iso.
-Mun pitää mennä kotiin tekemään läksyjä, sanoin ja lähdin.

Makuuhuoneessa on
musta laatikko,
jossa on:


NAISTEN TAVAROITA:
-7 iloista rasvapurkkia
(käsi-, kasvo-, jalka- ja aurinkotarkoituksiin)
-hiuslenkkejä
-hiuspinnejä
-kynsiviiloja
sekä sormiin että varpaisiin
-kasvosieni
-4 purkkia hiustököttejä
(latvoihin, yöhoito, saunahoito, muuten vain-hoito)
-fluoritablettipurkki
-vanupuikkoja
-muotovaahto
(myös miehelle)
-4 geelipurkkia
(yksi miehelle)
-dödö
-käsihuuhde
-2 kimellepurkkia hiuksiin (huokaus)
-hauenleuka
-jalkaraspi
-hammaslankaa
-hiuslakka
-hammaslankaimeen päitä
-hiustenkuivaimen pää,
jota lakkasin käyttämästä kun olin nuori
*Lisää jatkoa wc- (anteeksi) kylpyhuonetiloissa.
Mietinnän aiheita:
*Kuka haluaisi?
*Mikä ei aikuisten oikeesti kuulu joukkoon?
*Vastahan kuukausi sitten siivosin tämän lootan.


MIESTEN TAVAROITA:
-partavaahtopurkki
-höylä
-tuoksupullo
*Jnkv lisää jatkoa wc- (anteeksi) kylpyhuonetiloissa.
Ei mietinnän aiheita.


Mitä tästä opimme?
Turha kerätä turhaa turhaketta.

Kyniä ja vati.

Kyniä matolla.

"AHAA! Kyniä matolla!"

"Hihii! Näytän kissalle."

"Näitä olikin aika paljon."

Iloista kynien kuljettelua.

...ja punaisessa vadissa istumista.

Pienenä oppilaana

Näin eräänä päivänä bussipysäkin, jonka katoksen alla seisoi värikkäästi pukeutuneita pieniä koululaisia. Reput olivat suuria ja kengät pieniä. Kaikkien kännyköissä (tottakai koululaisella on kännykkä) oli kännykkäkoru.

Aloin muistelemaan mitä oli olla ala-asteelainen. Ensimmäisellä tai toisella luokalla oli matematiikan koe. Varmaan vain tuijottelin kokeen aikana valkoista paperia enkä pitänyt kynää kädessä, koska Hilkka-opettaja tuli luokseni. -Marita, sinun täytyisi koettaa laskea vähän, hän ehkä sanoi. Kun kello soi välitunnille muistan olleeni helpottunut ja hämmentynyt. Kummallinen tunti, jolloin kaikkien piti olla hiljaa ja raapustaa lukuja paperiin. Palautinko paperin tyhjänä, en ole varma. Ehkä äiti muistaisi.
Mutta se, mitä matematiikan koe tarkoitti, vaaleni minulle vasta paljon myöhemmin.

Yksi jokapäiväisistä, jännittävistä asioista oli tavata koulun keittäjä. Hän oli suurinpiirtein yhtä iso kuin ruokasali, missä oli pikkuisia nelijalkaisia jakkaroita ilman selkänojia ja neliskulmaisia pöytiä pöytäliinoineen. Keittäjällä oli raidallinen punainen mekko, polvisukat, puukengät, punaiset posket ja kantava ääni. Pyrin sanomaan aina ennen kuin hän nosti kauhansa kattilasta: -Puoli kauhallista, kiitos! Ja keittäjä vastasi keittäjänmyssy päässä: -Vain puoliko!

Yksi tai kaksi oppilasta sai olla joka välitunti sisällä järjestäjänä. Tehtäviin kuului mm. liitutaulun pyyhkiminen. Muistan, että eräänä välituntina jäin yksin luokkaan. Kävin nopeasti kastelemassa keltaisen sienen, pyyhin liitutaulun, ja kävelin luokan takaosaan hyllyille, joissa oli askartelutarvikkeita, pieni varasto lyijykyniä ja pyyhekumeja, ja sen sellaista. Siellä oli myös eräs mielenkiintoinen kori. Kori oli valkoinen, ja se oli täynnä kiiltokuvia ja tarroja. Varsinkin tarrat kiinnostivat minua. Otin muutaman, varmaan parhaat, ja laitoin ne salaa taskuuni. Kiiltokuvat eivät niin kiinnostaneet, koska niitä oli niin paljon kotona. Mutta tarrat olivat eri juttu! Kotiin tullessa kaivoin tarrat taskusta kun pääsin omaan huoneeseen. Sitten tulikin aika ongelma. Mihin sellaiseen paikkaan tarrat voisi liimata, että kukaan ei kysyisi mistä olen saanut ne mutta silti huomaisi ne? Tarrat jäivät taskuun ja menivät siitä ehkä roskakoriin.

Luokallani oli tyttö nimeltä Minttu. Kerran Minttu pyysi minua heille leikkimään. Minä sain luvan. Jossain vaiheessa Mintun kotona Minttu pyysi minua soittamaan äidilleni, että hakisi minut kotiin. Minä kieltäydyin. Minusta Mintun luona oli mukavaa, enkä halunnut lähteä kotiin. Siinä pohdiskellessamme molemmat hiljaisina puhelimen vieressä tätä asiaa, kysyin Mintulta tietääkö hän isäni nimeä. Minttu ei tiennyt. -Sepä hyvä. Sitten et voi katsoa puhelinluettelosta mikä on meidän kotinumero ja soittaa itse, minä sanoin.

Muistan pari asiaa myös siskostani, joka oli samassa koulussa ensimmäisellä luokalla ja minä toisella. Maijun opettaja Kyllikki kertoi äidille Maijun järjestäneen jonon suoraksi käytävällä aina ennen ruokasaliin astumista. Sitten vasta voitiin avata ovet ja kajauttaa koko joukolla keittäjälle: -HYVÄÄ HUOMENTA!
Toinen asia oli Ilmari ja Ilmarin nyrkki. Oli talvi ja Maiju oli rakentanut koulun pihalle ehkä parin muun koululaisen kanssa lumihevosen. (Nyt olen unohtanut mikä johti siihen mitä tässä välillä tapahtui, mutta muistan joskus muistaneeni sen.) Tarina päättyi siihen, että Ilmari niminen poika hujautti Maijua nyrkillä niin, että nenä aukesi ja veri tippui. Jotenkin hujauttaminen liittyi lumihevoseen, suulaaseen ja periksi antamattomaan siskoon ja kovanyrkkiseen Ilmariin.
Ilmari-nimeä Maiju ei voinut myöhemmin sietää.

Kolmannella luokalla vaihtui kouluni monin verroin suuremmaksi. Silloin kesken lukukauden vaihtui myös opettaja. Koko luokka oli pitänyt entisestä opettajasta ja muistan kaikkien nurisseen, kun opettaja kertoi jäävänsä pois.
Tuli aamu, jolloin uuden opettajan piti tulla tutustumaan meihin ja meidän tutustua häneen. Hän oli pitkä nainen, jolla oli vaalea paksu tukka ja hän hymyili koko ajan. -Hei! Nouskaapa ensiksi seisomaan, hän kehoitti iloisesti. Kaikki nousivat. -Sitten leikitäänkin tällaista leikkiä..., hän alkoi kertoa. Hän opetti meille leikin, joka liittyi suurinpiirtein merirosvoihin ja paikallaan hyppimiseen ja heilumiseen. Kaikille jäi uudesta opettajasta hyvä mieli.
Kun uuden vaaleatukkaisen opettajan varsinainen työ alkoi leikimme ensimmäisenä päivänä tätä merirosvoleikkiä. Leikimme sitä myös toisena päivänä. Ja kolmantena, vaikkakin lyhyemmän aikaa. Sitten tuli torstai. Kaikki odottivat innokkaina luokassa, että opettaja saapuisi. -Leikitään! hihkaisimme, kun hän käveli ovesta sisään korot kopisten. -Ei, enää ei leikitä. Te olette jo isoja tyttöjä ja poikia, ja nyt alkaa koulunkäynti, hän sanoi eikä hymyillyt enää niin aurinkoisesti.
Meitä oli huijattu.

Carola-kummitytölle synttärilahjaksi ostin Barbapapa-pussilakanasetin ja eläinkirjan. Jälkimmäinen omasta toiveestaan.
Luultavasti nelivuotiaasta on hauskaa saada lahjaksi muutakin, kuin pussilakanasetti.

Olen huomannut, että syksyllä kannattaa ostaa joululahjoja valmiiksi alennuksesta.
Nykyään kun on muitakin aleja, kuin vain juhannuksen jälkeen.
Pyöreitä Päiviä ja Tasarahapäiviä ja S-etupäiviä ja varmaan Hyvän Mielen alepäiviäkin.
(Toimivat näillä nimillä, suurinpiirtein.)
Sinne vaan ostamaan Päiviltä joululahjat (ja synttärilahjat, kuten minä tein)
ja saamaan Hyvä Mieli, kun ei joulukuussa tarvitse käyttää veronpalautuksia
normihintaisiin puhuviin nukkeihin.
Eikä tule sitä, mikäs se nyt oli, se mistä puhutaan paljon...JOULUSTRESSIÄ.

Epävakainen on ollut minun syyskuuni tähän saakka, monessa mielessä.
Ulkona en ole paljoa ollut.
Paitsi, että eilen oltiin! Käytiin Väinö-pojan kanssa tunnin lenkillä rattaiden kanssa.
Oli lämmin. Ja paljon koiria,
joita tuijoteltiin.
Kanniskeltiin kiviä.
Nähtiin moottoripyöriä ja ne väisti meitä, kun mentiin tien yli.
Mukana oli tutti, lapio, heijastin
ja varalta takki.

Leivoin tänään sämpylöitä.
Tiedän uuden niksin;
kun sämpylät ovat olleet uunissa pari minuuttia,
niin ota sumutinpullo ja sumuta vettä päälle.
Tulee parempia.

HEI VAIN!
Aida kuuluu selvästi joukkoon.

Saippua tekee syksyn.
(Sanonta meillä päin)

Me siskokset pidimme saunailtaa.
Raahasimme mukanamme erilaisia jalkahoitopurkkeja ja kasvohoitopurnukoita.
No, ollaksemme kauniita tietenkin!
Tuollainen vihreä saippua nystyröineen oli myös käytössä.

PÖMPÖN HOITO-OHJEET (yleisön pyynnöstä)

Pömpö ei ole mikä tahansa kujakatti. Siksi Pömpöllä pitää olla hyvä hoito, muhkuraton tyyny, rapsutusherkkää väkeä ympärillä ja köntsöä kupissa. Pömpö viihtyy kotona. Ja hallissa. Ja melkein missä vain missä sitä joku ylistää. "Pömpö on kuningas!" ja "HöpöPömpöSti!" ja "Mikä on pienen kurnun kohtalo?" huudahdukset ovat sille tuttuja. Niitä kannattaa siis viljellä.

Pömpö syö. Usein. Muttei niin usein että joku pääsee sanomaan "syötti kissansa hengiltä".
-Aamulla könderöä (kastikeruokaa) vajaa puoli pussia. Illalla könderöä vajaa puoli pussia. Jos olet ilkeä, et laita raksuja kuppiin päiväksi ja näin Pömpö-parka paastoaa tahtomattaan. Jos haluat nukkua yösi rauhassa, laitat raksuja. (Pömpö nääs herättää sut aamulla nälkä suolessaan kävellen sen/niitten päältä jotka eivät kovaa kosketusta kaipaa). Ja ethän sinäkään elä päivää juomatta puhdasta vettä, ei myöskään Pömpö.

Pömpö paskoo. (Niin kuin sinäkin.) On ollut ihmisen hieno keksintö kehitellä hajuton kissan hiekkalaatikko, jota meillä ei valitettavasti ole. Eli kun Pömpön hiekkalaatikko haisee avaat laatikon neljästä eri hakasesta, jotka ympäröivät sitä. Sitten siirrät hiekkalaatikon kannen (valitettavan huono ilmaus tuo kansi niin hienolle asialle kuin p*skalaatikko) puhtaan maton päälle ja otat hiekkalapion käteesi. Turha hihkua, et pääse leikkimään vaan joudut lapioimaan p*skaa. Lapioi SE pyttyyn, ja (!) tässä kohtaa on tärkeää hygienian kannalta ettet lapioi sitä kuin pari kauhallista kerrallaan. Nääs vessanpyttykin on ihmisen hieno keksintö eikä vedä sen enempää (koska Pellex turpoo). Hygienian siksi, että kun pytty menee tukkoon niin vesi tulvii reunoille asti ja siinä tapauksessa joudut tyyliin henkarilla ronkkimaan tukoksen pois. (Muista siivouskäsineet.) Muista lisätä hiekkaa, ei muita mausteita.

Pömpö nukkuu. Usein. Pömpön rytmi on aamu-unet, aamupäivä-unet, päivä-unet, iltapäivä-unet, unet, torkut, iltaunet, myöhäisilta-unet...jne...yöunet tyynylläsi. Tätä ennen Pömpö nukkuu sohvalla, vaatekaapissa, naapurin vaatekaapissa Jarskin farkkujen päällä, kiikkutuolissa, sängyllä, kaikella pehmeellä ja piirongin päällä.

Pömpö on lapsiystävällinen. Pömpö on inhimillinen, usko pois. Pömpö on.