Muistoja lapsuudesta, osa | (pikkusiskon pyynnöstä)

Kun olin lapsi, meillä oli valtavan iso pakastin kellarissa. Kellarissa oli myös saunatilat ja muita tiloja. Oli hyvin tavallista, että saunailtoina kolme tyttöä löysi salaa suklaapiirakkarasian kellarin pakastimesta, avasi sen, otti kolme suklaapiirakkaa ja hipsi lämpimille lauteille.
Lämpimässä saunassa oli niin mukavaa syödä kylmää piirakkaa, että tapa syödä toisinaan lauteilla on voimassa edelleen. Nykyään tosin voi etsiä jo eväitä omasta pakastimestaan (siellä on harvoin suklaapiirakkaa), tai tehdä vaikka lämpimän voileivän.

Tykkään koirista, mutta kerran lapsena pelkäsin yli kaiken kultaista noutajaa. Kultainen noutaja on suurin piirtein maailman lempein ja lapsiystävällisin otus, mutta aika suuri koira; tämä niille, jotka eivät koirista mitään tiedä.
Täti-ihminen ja tämä koira (nimen olen luultavasti unohtanut järkytyksen vuoksi) tulivat yllättäen käymään. En muista muuta kuin, että huusin varovasti jossain vaiheessa iltaa yläkerran portaista: -Joko ne lähti? Äiti: -Ei vielä. Ala tulla tänne alas sieltä.
En mennyt. Nojasin portaiden kaiteeseen ja kaduin suuresti, kun vahingossa paljastin täti-ihmiselle, että pelkään hänen koiraansa.
En mennyt alas ennen kuin täti-ihminen ja koira olivat häipyneet.

Lapsena inhosin hiihtoa. Inhosin suksia ja monoja. Ja hiihtokilpailuja inhosin yli kaiken.
Kolmannella luokalla kiersin lampea ympäri hitaasti hiihtäen parin luokkatoverin kanssa (hitaasti minun toiveestani). Ajattelin koko ajan "vielätuntivielätuntivielätunti", ja inhosin suuresti vielä jäljellä olevaa tuntia.
Neljännellä luokalla menimme Hyvien Hiihtäjien unelmaladuille kaupungin toiseen laitaan, kiitos liikuntatunnin. Muistan olleeni asennoitunut hiihtämiseen "Ei se nyt niin kauheaa ole!" ja alkumatka sujuikin rattoisasti. Loppumatkasta hiihtoa toinen kaverini oli suksinut kauas edelle. Toinen vilkuili noin kolme mäennyppylää edellä missä oikein kuhnailin. Yritin lisätä vauhtia. Taivas pimeni. Valot syttyivät ladun molemmin puolin. Samassa kaaduin ja olin varma, että jään paikoilleni ja lumisade hautaisi Huonon Hiihtäjän Hyvän Hiihtäjän tieltä ja hiihtoladulta. En muista miten pääsin maaliin.
Viidennellä luokalla muutimme maalle. Karmea yllätys oli, kun kylän lapset toinen toistaan innokkaampina viettivät kaikki liikuntatuntinsa ja vapaa-aikansa suksien päällä, ja vertailivat suksimerkkejään. Liikuntatunnilla valitsin aina jääkiekon, jos sai valita luistelusta ja hiihtämisestä. En halunnut jalkaani Järvisiä. Halusin Kaunokit.
Kyläläiset järjestivät myös innokkkaana hiihtokilpailuja. Nyt ymmärrän hienon kylätapahtuman; lämpimät juomat ja makkarat, tikittävät sekuntikellot ja vanhempien kannustushuudot ladun laidalta, hauskat palkintokorokkeet, joille lapset saivat kilpailun jälkeen kiivetä hakemaan palkintoaan. No, muut hakivat. Minä ryystin kuumaa mehua eteisessä ja puristin märistä lapasista vettä lattialle.
Yläasteellakin hiihdettiin. Seiskalla vielä raahasin vastahakoisesti sukset, sauvat ja monot kouluun ja hiihdin. Kilpailuja ei onneksi ollut, tai ainakaan minä en niihin koskaan osallistunut.
Kahdeksannella luokalla opettaja yritti saada minut hiihtämään. Kapinallisena murrosikäisenä kuitenkin päätin, että vain kuolleena löydän itseni monot jalasta, ja silloin monot on sitonut joku muu.
Ihanista lapsuuden hiihtokokemuksista huolimatta olen edelleen hiihtänyt: Kahdesti. Ensimmäisellä kerralla 9 vuotta kahdeksannen luokan jälkeen yhden kilometrin verran.
Toisen kerran viime helmikuussa Järvisillä ja heti 10 kilometriä! Tai sitten se oli jokin muu merkki.
Oli mukavaa!

Lapsena olin kova lukemaan. Menimme siskon ja kaverin kanssa ensin kaupungin pääkirjastoon ja sitten sivukirjastoon. Lainasimme noin kaksikymmentä kirjaa reppuihin, jotka raahasimme pyörällä kotiin. (Palauttaessa kirjoja palauttelimme niitä aina vääriin kirjastoihin.)
Kerran löysin kirjastosta erikoisen kirjan. Sen nimi oli Ben tykkää Annasta, tai jotain vastaavaa. Mietin pitkään uskaltaisinko lainata sen. Lainasin (niin ettei kukaan huomannut). Kotona menin äkkiä omaan huoneeseeni, laitoin muut kirjat hyllyyn, mutta tämän Tietyn Kirjan tyynyn alle.
Ongelmaksi muodostui kirjan lukeminen. Kuuntelin jokaista risahdusta portaikosta tuleeko äiti tai isä yläkertaan, ja piilotin kirjan salamana, jos jotain omituista kuului. Kerran sitten en ehtinyt.
Äiti: Mitä sinä luet? (luultavasti tiesi mitä luin)
Minä: Öö, en mitään erityistä... (apua!)
Ä: Näytä! (tarttuu kirjaan)
M: EN! (yritän kiskoa kirjan takaisin siinä onnistumatta)
Ä: JAA vai TÄMMÖINEN! (hihittelyä, selailua)
Muistaakseni sain kirjan takaisin, mutta lukeminen ei enää kiinostanut.

Olin saanut äidiltä salsahameen tyylisen vaaleanpunaisen unelman. Siinä oli pystysuuntaista rypytystä, ehkä paljetteja ja helmiä liehuvassa helmassa. Olin suorastaan hämmästynyt, että niin kauniita kangasripustuksia oli olemassa!
Ajoin vaaleanpunaisella Poni-pyörälläni Kaaritien päähän. Vilkuilin ajaessa joka ikkunaan näkiväthän kaikki millainen prinsessahamonen tässä polkee! Tien päässä jäin hyvin haaveellisena odottamaan pitkäksi aikaa. Päivä oli aurinkoinen, kaunis ja niityt kukkivat. Nojasin pyörään, nojasin betoniporsaaseen, nojasin pyörään.
Lopulta kuvitukset katosivat. Tajusin, ettei Ystäväni tajuaisi ilman puhelin soittoa tulla leikkimään meille, vaikka minulla olisikin Maailman Kaunein Hame päälläni.
Poljin takaisin kotiin.

Muistan, kun hylkäsin kauppaleikin.
Minä ja Eeva leikittiin aina kauppaa Eevan luona. Meillä oli jokin neliön mallinen hökötys mihin kerättiin kaikkea myytäväksi kelpaavaa -tyhjiä kaurahiutale- ja sokeripaketteja, karkkipusseja jne.
Lapsuudessa voi olla leikkejä, joita voi leikkiä vain toisen luona. Minun kotonani emme useinkaan leikkineet kauppaa (ehkä me myytiin paremmin Eevan luona). Minun kotona oli toiset leikit.
Eräänä päivänä, kun olimme ehkä 3. tai 4.luokalla mietimme mitä tehdä. Jompi kumpi ehdotti, että leikitään kauppaa. Keräsimme myytävät tavarat neliön malliseen hökötykseen, laitoimme hintalaput paikoilleen ja kassan omalle paikalleen. Sitten piti alkaa leikkiä. Katselin myytäviä tavaroita ja olin paikallani. Tuijottelin sormia. En enää osannut! Eikä kauppaleikki oikeastaan enää kiinnostanut. Tajusin samassa, että taisin olla liian iso.
-Mun pitää mennä kotiin tekemään läksyjä, sanoin ja lähdin.