Pienenä oppilaana

Näin eräänä päivänä bussipysäkin, jonka katoksen alla seisoi värikkäästi pukeutuneita pieniä koululaisia. Reput olivat suuria ja kengät pieniä. Kaikkien kännyköissä (tottakai koululaisella on kännykkä) oli kännykkäkoru.

Aloin muistelemaan mitä oli olla ala-asteelainen. Ensimmäisellä tai toisella luokalla oli matematiikan koe. Varmaan vain tuijottelin kokeen aikana valkoista paperia enkä pitänyt kynää kädessä, koska Hilkka-opettaja tuli luokseni. -Marita, sinun täytyisi koettaa laskea vähän, hän ehkä sanoi. Kun kello soi välitunnille muistan olleeni helpottunut ja hämmentynyt. Kummallinen tunti, jolloin kaikkien piti olla hiljaa ja raapustaa lukuja paperiin. Palautinko paperin tyhjänä, en ole varma. Ehkä äiti muistaisi.
Mutta se, mitä matematiikan koe tarkoitti, vaaleni minulle vasta paljon myöhemmin.

Yksi jokapäiväisistä, jännittävistä asioista oli tavata koulun keittäjä. Hän oli suurinpiirtein yhtä iso kuin ruokasali, missä oli pikkuisia nelijalkaisia jakkaroita ilman selkänojia ja neliskulmaisia pöytiä pöytäliinoineen. Keittäjällä oli raidallinen punainen mekko, polvisukat, puukengät, punaiset posket ja kantava ääni. Pyrin sanomaan aina ennen kuin hän nosti kauhansa kattilasta: -Puoli kauhallista, kiitos! Ja keittäjä vastasi keittäjänmyssy päässä: -Vain puoliko!

Yksi tai kaksi oppilasta sai olla joka välitunti sisällä järjestäjänä. Tehtäviin kuului mm. liitutaulun pyyhkiminen. Muistan, että eräänä välituntina jäin yksin luokkaan. Kävin nopeasti kastelemassa keltaisen sienen, pyyhin liitutaulun, ja kävelin luokan takaosaan hyllyille, joissa oli askartelutarvikkeita, pieni varasto lyijykyniä ja pyyhekumeja, ja sen sellaista. Siellä oli myös eräs mielenkiintoinen kori. Kori oli valkoinen, ja se oli täynnä kiiltokuvia ja tarroja. Varsinkin tarrat kiinnostivat minua. Otin muutaman, varmaan parhaat, ja laitoin ne salaa taskuuni. Kiiltokuvat eivät niin kiinnostaneet, koska niitä oli niin paljon kotona. Mutta tarrat olivat eri juttu! Kotiin tullessa kaivoin tarrat taskusta kun pääsin omaan huoneeseen. Sitten tulikin aika ongelma. Mihin sellaiseen paikkaan tarrat voisi liimata, että kukaan ei kysyisi mistä olen saanut ne mutta silti huomaisi ne? Tarrat jäivät taskuun ja menivät siitä ehkä roskakoriin.

Luokallani oli tyttö nimeltä Minttu. Kerran Minttu pyysi minua heille leikkimään. Minä sain luvan. Jossain vaiheessa Mintun kotona Minttu pyysi minua soittamaan äidilleni, että hakisi minut kotiin. Minä kieltäydyin. Minusta Mintun luona oli mukavaa, enkä halunnut lähteä kotiin. Siinä pohdiskellessamme molemmat hiljaisina puhelimen vieressä tätä asiaa, kysyin Mintulta tietääkö hän isäni nimeä. Minttu ei tiennyt. -Sepä hyvä. Sitten et voi katsoa puhelinluettelosta mikä on meidän kotinumero ja soittaa itse, minä sanoin.

Muistan pari asiaa myös siskostani, joka oli samassa koulussa ensimmäisellä luokalla ja minä toisella. Maijun opettaja Kyllikki kertoi äidille Maijun järjestäneen jonon suoraksi käytävällä aina ennen ruokasaliin astumista. Sitten vasta voitiin avata ovet ja kajauttaa koko joukolla keittäjälle: -HYVÄÄ HUOMENTA!
Toinen asia oli Ilmari ja Ilmarin nyrkki. Oli talvi ja Maiju oli rakentanut koulun pihalle ehkä parin muun koululaisen kanssa lumihevosen. (Nyt olen unohtanut mikä johti siihen mitä tässä välillä tapahtui, mutta muistan joskus muistaneeni sen.) Tarina päättyi siihen, että Ilmari niminen poika hujautti Maijua nyrkillä niin, että nenä aukesi ja veri tippui. Jotenkin hujauttaminen liittyi lumihevoseen, suulaaseen ja periksi antamattomaan siskoon ja kovanyrkkiseen Ilmariin.
Ilmari-nimeä Maiju ei voinut myöhemmin sietää.

Kolmannella luokalla vaihtui kouluni monin verroin suuremmaksi. Silloin kesken lukukauden vaihtui myös opettaja. Koko luokka oli pitänyt entisestä opettajasta ja muistan kaikkien nurisseen, kun opettaja kertoi jäävänsä pois.
Tuli aamu, jolloin uuden opettajan piti tulla tutustumaan meihin ja meidän tutustua häneen. Hän oli pitkä nainen, jolla oli vaalea paksu tukka ja hän hymyili koko ajan. -Hei! Nouskaapa ensiksi seisomaan, hän kehoitti iloisesti. Kaikki nousivat. -Sitten leikitäänkin tällaista leikkiä..., hän alkoi kertoa. Hän opetti meille leikin, joka liittyi suurinpiirtein merirosvoihin ja paikallaan hyppimiseen ja heilumiseen. Kaikille jäi uudesta opettajasta hyvä mieli.
Kun uuden vaaleatukkaisen opettajan varsinainen työ alkoi leikimme ensimmäisenä päivänä tätä merirosvoleikkiä. Leikimme sitä myös toisena päivänä. Ja kolmantena, vaikkakin lyhyemmän aikaa. Sitten tuli torstai. Kaikki odottivat innokkaina luokassa, että opettaja saapuisi. -Leikitään! hihkaisimme, kun hän käveli ovesta sisään korot kopisten. -Ei, enää ei leikitä. Te olette jo isoja tyttöjä ja poikia, ja nyt alkaa koulunkäynti, hän sanoi eikä hymyillyt enää niin aurinkoisesti.
Meitä oli huijattu.