Hyrisen täällä itsekseni, sillä mietin edellisiä päiviä ja päivien hienoja hetkiä!

...naurunkotkotusta ja huumoria (ylivoimaisesti eniten),
kävelyä ja kenkien vaihtoa päittäin (muistan jatkossa ottaa mukaan väh. kahdet kengät),
upeasti valaistuja siltoja ja Tonava kaunoinen,
hienosti syömistä sopivaan hintaan,
matkamuistoja ja tuliaisia,
terveyskylpylän +38 asteinen vesi,
kalliokirkko,
kommelluksia ja oivalluksia,
Euroopan hienoin parlamenttitalo,
henkeviä keskusteluita...

Eka ravintola:
-Kattoks kukaan pitääks tääl jättää tippiä?
-Hyvä tuoli.
-Joko meil on rahat sekasin?
-Mitä tää tekee euroissa?
-Mää en tiiä mitä mää tilasin.
-Nälkä! Entä jos pitää oottaa pari tuntia tai jotain? Ois pitäny ottaa eväät oottelua varten.
-Mihin te jätitte passit?
-Tippi on lisätty laskuun. Emme välty tippien jätöltä.
-Oisko kiva olla tarjoilija?
-Kato miten paljo tuo mies on tilannu ruokaa. Mua ei hävetä enää yhtään.
-Tääl on kiva valaistus!
-Mun paita on ihan ryppynen.

Tähän aikaan vuodesta, kun plussa-asteita on Budapestissä vasta muutamia eikä vihreää vielä näy puissa, näyttää kaupunki parhaat puolensa illan hämärtyessä.
Valot syttyvät siltoihin ja nähtävyydet korostuvat.

Ensimmäisenä iltana risteilimme Tonavalla tunteroisen ja kuulimme kotomaan kielellä selostuksen historiasta ja tiirailimme silmät soikeina joen molempia puolia.

Gellert-vuorelle emme kiivenneet. Maiharit jäi kotiin.

Julkaisin teidät, koska olette vähän tärähtäneitä.

Turistikaupan pitäjät tunnistivat meidät heti suomiflikoiks. Olivat mokomat opetelleet sanomaan päivää ja kiitos, johon olimme heti langeta. Yritimme kyllä pysyä kovina ja pitää forinttimme kukkaroissa.
Muutama tätönen kysyi ihmetellen olimmeko siskoksia, kun olimme niin samannäköisiä. (Olimme edelleen, emme olleet riidelleet.)

Kulman takana oleva suosikkiravintolamme ja sen yläkerrassa oleva biljardipöytä.

Biljardia ja keppijumppaa. Tuli siis urheiltuakin.

Pidimme kakkumaistiaisia vähän joka paikassa.
Se on helppoa: Kaikki tilaavat erilaisen kakun. Jokainen syö 10 sekuntia omaansa, jonka jälkeen kaikki katsovat ympärilleen ettei kukaan muu kakunsyöjä tai tarjoilija katso, tyrkkäävät oman kakkusensa myötäpäivässä istujalle ja maistavat vastapäivässä istujan kakkua. Sama toistuu tapauksessamme neljä kertaa. Lopuksi tapahtuu joko arviointia tai arvostelua, riippuen kakuntekijästä.

Cappuccino tähtäsi itsensä suosikkijuomaksi erilaisten teemakujen, joka paikasta löytyvän coca-colan ja pulloveden kanssa.

-Kato millanen juoma mulle tuli! Mitä noi lehet oli?
-Minttua. Onks hyvää?
-Hmm...ihan järkyttävän hyvää!
-Annappa niin maistan.
Samalla hetkellä kun lasken hörpyn minttua lasissa pyöreän pöydän puoliväliin, jotta sisko nro 3 saa sen itselleen, tulee avulias tarjoilija hakemaan lähes nuoltuja kuppeja ja lautasia. Avulias vie ne ja samalla myös minttuhörppylasin avuliaasti hymyillen pois.
-Sinne meni. En kehannu nolottaa.
-Joo.

Pikku-Olga oli prinsessatapojensa mukaan hyvin kiltisti koko matkan. Hän jakeli parhaimpia prinsessahymyjään ja sai eniten huomiota, kulutti forintteja vähiten, oli mukana joka tilanteessa.
Tullessa lentokoneessa Olga-neidin helistin lensi lähdön aikana lattialle ja vieri ties montako penkkiriviä taapäin. Sitäpä sitten eräs innokas herrasmies (joka tietenkään ei ollut suomalainen) riensi välittömästi hakemaan eli konttaamaan istuinten alle. Kiva herrasmies riensi sen jälkeen pesemään helistintä vessaan ja kuskasi sen paperiin käärittynä tylleröiselle. Kiitos kiitos. Pian Olga heitti helistimen uudestaan. Ja herrasmies riensi konttaamaan uudestaan. Kiitos kiitos. Kun helistin meinasi kolmatta kertaa lentää lattialle Olgan äiti hyökkäsi helisevän perään ja piilotti sen laukkuun...ja me Olgan hiukka juntahtavat suomalaiset seuralaiset olimme niin väsyneitä, että tirskuimme nenät nessuissa ja vedet silmissä loppumatkan.
Väsyneen mielestä tyhmät jutut on parhaita. Kyllä tiedetään!

Paijattavana.

Hotellin aamupalapöydän takana oleva seinä.
(näätteks ton jutun tossa vasemmalla? en saa sitä pois. se jää siis nyt siihen. mutta koska se on yhtä pieni kuin kärpäsenkakka, niin ehkä se ei haittaa, että se jää nyt siihen.)

Rakkauslukkoja.
Lukoissa oli nimiä ja päivämääriä ja avaimet olivat Tonava kaunoisessa. Minäkin olisin voinut laittaa lukon, mutta kun tämä oli tyttöjen reissu, ja sitä paitsi olen näissä asioissa aika kotimaatyyppi.

Kun lähtee reissuun on mukavaa kun voi tehdä niitä asioita mitä ei tee kotona:
-laittaa tukkaan kukan ja vaikka suurimman kukan mitä löytyy
-laittaa jalkaan korkeimmat korkkarit mitä löytyy tai ostaa sellaiset (eikä kukaan ihmettele mitään koska nuo on Suomesta ja Suomessa noin kaikki tekevät)
-pyytää toisen leivoksen, koska näitä ei saa Suomesta, enkä tule luultavasti enää ikinä tänne
-mennä hierojalle ja arpoa kuka saa parhaimman hieronnan, koska hieronta on halpaa, koska hierojat eivät ole niin koulutettuja minkä syy menee turistilla yli ymmärryksen
-miettiä kulkeeko ylihalvalla taxilla vai halvalla taxilla (jälkimmäinen on oikein)
-ja sen sellaista
Mutta voin minä kyllä laittaa kukan tukkaan kotonakin. Ihan hyvin.

2/5 valitti välillä jalkojensa kipeyttä.
Yksi onnellisimmista torkkui vaunuissa.

Esittelempä tässä Sankareitten aukion.
Emme käyneet siellä.
Ihailimme kaukaa ja räpsimme tsuumikuvia.

Viimeisin kahvila oli hauska paikka.
Leluja seinillä ja tuhkikset pöydillä.
Kirkkaita värejä.
Vain käteinen käy, kiitos.

Sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta nippelitietovihko oli sekaisin ja taksi oli tilattu tuliaisille.

Reissu meni hyvin!
(Lukuunottamatta tietenkin niitä onnettomia punaisia kenkiä, jotka katosivat forinteista luopumisen jälkeen.) Kaikki ovat päässeet koteihinsa, lihomista on tapahtunut, mustalaisorkesterin cd soi, kaikki ovat toisilleen velkaa ja mieli on alkanut arkeentua. Pikkuhiljaa.

ps. Vaikeinta koko reissussa oli hetki, jolloin odottimme kyytiä kotiin lentokentältä:
Yksi meinas kävellä laukkunsa kanssa liukuoveen, joka ei liukunutkaan.
Toinen oli jäädä liukuovien väliin.
Kolmatta tökkäsi liukuovi selkään.
Sen pituinen se ja liukuovi.