Naiset on kultia.

(Veikko Huovinen)

Olen sen verran höperö, että pidän hirveästi kiiltokuvista.
Juuri tällaisista vaikka kukaan ei voi olla pitämättä. Pidän tarroista, kirjepapereista ja -kuorista, kimalleliimoista (jollaista Tiimarin myyjä ei ollut huomannut velottaa, huomasin eräänä kotimatkana kuitista) ja monista monista muista ihanista askartelujutuista.
Se on onneksi vain hyväluontoista riippuvuutta, voitte ajatella kun näette tämän tätin selkä muihin aikuisiin ihmisiin päin tonkimassa kaikkea sen semmoista sälää lähimmässä kauppakeskuksessa. Voitte nähdessänne nykiä hihasta ja muistuttaa tätiä hänen 15:sta lipaston laatikosta, jotka ovat kotona, ja jotka ovat jo ennestään täynnä tätin hilpetööriä. Kieltää suorastaan kannattaa ostamasta, jos kori on täynnä enemmän kuin puolenvälin (muuten hukutte itse ensi tipukuuna kortteihin). Ja vetäkää kaulaliinasta ulos koko kauppapaikasta, jos tädillä on suurin piirtein viides putiikki menossa, eikä loppua tästä hilpetöörihulluudesta näy.
Varoitus: täti on hyvä keksimään tekosyitä.
Varoitus: älkää venyttäkö sitä kaulaliinaa.

Ja joka joulunalus sama juttu, suorastaan jo kyllästyn itseeni:
Alan säälimään postipoikaa. Yritän vimmatusti ja hyvissä ajoin ennen viidettätoista päivää saada joulukorttini punaisessa kirjekuoressa keltaiseen postilaatikkoon. (En missään nimessä tänä jouluna siihen siniseen laatikkoon, sillä koko ideahan menisi pipariksi.) Ajattelen, kuinka Itellan väki raataa miljoonien pienten korttien takia ennen kuin pääsee lösähtämään glögikuppien ääreen pehmeille sohville. Lisäksi heillä on vaivoinaan erilaisia paketteja joiden osoitteet on pääsääntöisesti kirjoitettu suttuisesti. Surullista ja tädin sympatiat keräävää.
Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (lainaus Agatha Christieltä) ja ajattelen, että enhän vain lähettänyt joulukorttejani "liian aikaisin". Eihän vastaanottaja nyt vain sattuisi ajattelemaan lumihangessa aamutohveleissaan, että tuo innokas hullu todella lähetti joulukortin marraskuun puolivälissä.