Meidän kerhon nimi oli Keksintökerho. Minä olin johtaja (varmaan koska olin vanhin) ja ilmeisesti muut olivat alaisia koska en muista muilla olleen varsinaisia titteleitä. Keksintökerhoon kuului kaksi siskoani ja naapurin kaksi tyttöä.
Lapsuuden talvissa on aina paljon lunta. Niin paljon, että Keksintökerholaisten piti kahlata kahlaamasta päästyään, jotta pääsivät meidän pihassa metsän rajaan saakka. Siellä näes oli lato. Olimme keksineet, että pidämme sirkuksen! Hahaa, mikäs se parempaa kuin leikkiä sirkusta!
Keksiäksemme hienoja sirkustemppuja meidän piti ensiksi päästä ladon katolle. Päätimme, että poikamaisin ja rohkein siskoni kiipeisi notkuvaa koivua myöten katolle ja testaisi ladon katon kunnon hyppimällä ympäri kattoa. Jos se kestäisi niin me muut kiipeisimme perästä. Teimme viisaan suunnitelmamme mukaan. (Joka oli viisas siinä mielessä, että Maijulla oli vakuutuksia vahinkoihin ja muuhun sellaiseen liittyen kaksi, kun muilla oli yksi.)
Katto kesti. Se kesti myös viiden hyppivän tytön painon, kun edelläkävijä oli saanut kiskottua meidät katolle huojuvasta koivusta.
Suunnitelmamme oli pitää illalla näytös ja kerätä sirkukseen tulijoilta pääsylipuista rahaa Keksintökerholle. Teimme ladon katolla jonkinmoisia pyörimis-, kaatumis- ja pantomiimitemppuja (muistaakseni), pidimme meteliä, nautimme ladon katolla olemisen tuomasta jännityksestä ja nauroimme paljon.
Jossain vaiheessa ajattelimme ettemme voi ottaa riskiä, että vaatimattomalla ja lyhyellä esityksellä petämme yleisön, joka maksaa ja hangessa kahlaa. Muutakin oli keksittävä.
Vinoittain ladon edessä oli kaksi koivua. Ei mennyt kuin hetki niin viritimme köyden koivujen väliin. Sitten roikuimme köydessä polvien varassa päät enemmän ja vähemmän punoittavina ja olimme lähes oikeita sirkuslaisia. Joku keksi, että sirkuslaiset naamioituvat aina joiksikin; pelleiksi ja klovneiksi, eläimiksi ja muiksi otuksiksi. Totta kai meidänkin pitäisi naamioitua, tai värittää ainakin kasvot. Ja niin teimmekin.
Illalla, kun olimme saaneet yleisömme paikalle, alkoi sirkus viiden sutatun ja innokkaan naaman johdosta. Talvi-ilta oli jo pimennyt, eikä katu- tai pihavalot yltäneet metsän rajaan. Toivottavasti yleisö näki hienot temppumme.
Seuraavaksi kerron jutun, mikä ei liity lapsuuteeni vaan viime kesään ja jota vertasin tähän edellä mainittuun lapsuusmuistooni.
Olin mattopyykillä. Pyykkäyspaikka oli kaupungin laitamilla metsän rajassa, järveä tai vettä ei näkynyt muuten kuin laskemalla sitä hanasta matolle. Pyykkäyspaikalla oli jonkin verran porukkaa: Mummo raaputtamassa puhtaaksi omaa lähes puhdasta mattoaan. Nuori, iloisesti puhua pulputtava nainen ja hänen ystävänsä. Ja oli myös pariskunta, jolla oli kaksi tyttöä. Tytöt eivät olleet enää kovin pieniä. Luulen, että ainakin toinen oli jo koulussa.
Tytöillä oli tylsää. Äiti ja isä pesivät mattoja. Hyvin ymmärrettävää. Sitten he keksivät, että mennääs hei tuonne metsään niin aika kuluu vähän mukavammin.
Jälkeenpäin jäin miettimään miksi nainen huusi. Huusiko hän koska pelkäsi, vai halusiko hän näin kertoa muille pyykkäreille välittävänsä lapsistaan? En tiedä. Olisi ehkä pitänyt kysyä.
Kun tytöt olivat hyppineet metsään alkoi äiti hätäillä ja huudella: Tytöt, älkää eksykö! Tytöt, varokaa kantoja! Tytöt, mekot likaantuu! Tytöt, kengät likaantuu! Tytöt, varokaa lintuja sieniä märkää maata sammalta kuoppia koppakuoriaisia kaikkea! Tytöt, se on metsä! Tytöt, tulkaa jo pois! Tytöt! Tytöt!
Minimarita olisi ehkä kysynyt: Hei, tytöt! Lähdettekö meidän ladon katolle hyppimään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti