Jääkaappini on kuin valkoinen kita.

Silloin tällöin se on liian pieni. Tavara löytyy miten sattuu sullottuna hyllyiltä. Ylimmällä hyllyllä pitää majaa viisi tai kuusi hillopurkkia, sekä rypsiöljy, ketsuppi ja muuta pystyasentoon sopeutuvaa.

Usein se on kuitenkin liian suuri. Kuten tänään. Heräsin yövuoron jälkeen, kävelin jääkaapille ja petyin suuresti. Huhuu, missä juusto? Onneksi teetä voi juoda ilman maitoa.

Jääkaapista 50 %:a omistava mieheni tuli töistä kotiin. Norkoilimme palellen ovella, mutta kun simsalabimit eivät toimineet päätimme lähteä kauppaan. Ei aina kovin huvittavaa hommaa. Varsinkaan perjantai-iltana. Koko kylän väki tankkasi viikonloppua varten.

Kärryä ei jaksettu ottaa. Puoltaisi kuitenkin.

Sen sijaan kaksi koria sai kyytiä.

Joskus kumpikin keräsi omaan koriinsa ne pöperöt mitä tykkäsi syödä, eikä ruokakunnan jäsenellä ollut kotona jakoa toisen hartaudella valittuihin eväisiin.

Nykyään parisuhteemme voi paremmin.

Olin erittäin antisosiaalisella tuulella sekavan vuorokausirytmini takia. (Taitaa jatkua edelleen; kello on 03.08 yövuorosta hei.)

Nyt pyytelen mielessäni anteeksi siltä mieheltä, jota tölväisin sinisen korini reunalla selkään. Vai oliko se jalka. Maitohyllyn edessä jäin tuijottamaan purkissa olevan lehmän kuvaa pitkäksi aikaa. Oikeastaan jäin tuijottamaan eteeni pari muutakin kertaa.

Jogurttipurkkien luona rannetta särki.

Selässäni olisi voinut lukea teksti: Yövuorosta tulossa ja menossa.

Kotona tarkastelin lähemmin jääkaapin ovea.

Jahas, mielenkiintoista. Kesäkuussa vanhaksi mennyt ruokakerma.

Tarkastelin myös kaappia missä sijaitsi pari riisipakettia. Toinen oli mennyt vanhaksi huhtikuussa, toinen toukokuussa.

Roskiin mäni.

Mutta ihan blogiainesta.