Työpaikalleni on noin 12-13 kilometrin matka. Riippuen siitä pysähdynkö huoltoasemalta hakemaan helteisen päivän iltaan pullollisen vichyä vai en. Ajelen aina, jokaiseen työvuoroon, punaisella autollani. Kello oli tällä kertaa kahdeksan ja yövuoro odotti.
Aurinko porotti korkealla taivaalla, mutta elokuun ilta tuntui jo viilentyneen. Ihanaa.
Vastaan ajoi rekka, mikä on tuttu näky meidän mailla. Vilkaisen aina minkä nimen kuljettaja on iskenyt tuulilasin toiselle puolelle. Tällä kertaa kuljettajaa oli ilmeisesti kutsuman Ragnariksi.
Kun ajan töihin tai töistä pois näen aina useita lentokoneita. Ei yhtä aamua, päivää tai iltaa, ettenkö olisi nähnyt! Ne joko nousevat tai laskevat, ovat isoja tai pieniä, jylisevät tai ovat kaukaisesti hiljaa, kantavat nimeä Finnair tai Blue1 tai jotain muuta. Ja ovat aina yhtä vaikuttavia. Ne saavat minut usein myös miettimään luonnon saastumista, ja sen sellaista.
Yhtä usein kun näen lentokoneen, näen myös niitä katsomaan saapuneita ihmisiä. He seisovat kukkulan päällä säässä kuin säässä, urheina. Ja hekin ovat pieniä ja suuria. Osalla on mukanaan kalliin näköisiä kameroita ja kiikareita, joita minä ainakaan en osaisi käyttää. Jollain harrastelijalla näytti tänä iltana tököttävän kaukoputki kolmijalan päällä.
Eräs pappa istui kerran haarallisten tikkaiden päässä ja nojasi leukaa käsiin (haaveili ehkä lentävänsä). Viritelmä näytti niin huteralta siinä tuulessa, että olin pysähtyä, avata ikkunan ja huutaa: SAANKO AUTTAA TEIDÄT ALAS? Mutta se olisi ehkä ollut liian epäsuomalaista.
Se mitä näin seuraavaksi ei ollut kone mutta yhtä taivaalla kuin siivekkäätkin. Näin neljä kuumailmapalloa. Väitän, että yksi oli oranssi, yksi vaaleanvihreä, yksi vaaleansininen ja viimeinen tummanvioletti, tai muuten vain likainen.
Sitten näin paljon peltoa. En osannut sanoa kasvaako siinä mitään.
Rattoisa työmatkani alkoi olla päätöksessään. Juuri kun ajattelin pääseväni kaikesta liikkuvasta eroon ja yövuoron hiljaisuuteen, niin mitä vielä...! Pysäyttäessäni auton vakiopaikalleni ja noustessani autosta kuulin kuinka työpaikassani kilisi jokin omituinen pilli. Tai hetkinen, se olikin jokin hälytys...jaa, palohälytys! Juuri kun ehdin ajatella, että voikohan tuonne mennäkään ja kääntyä kannoillani, ajoi pihaan neljä paloautoa (neljä on tämän illan kohtalonlukuni) ja ambulanssi. Niistä nousi rennon oloisia puna-asuisia miehiä ja naisia, jotka rohkeasti kävelivät ovista sisään. Niimpä minäkin siis rohkaisin itseni, kulautin vichypullosta huikan kurkkuuni, haistelin hetken ettei savunhajua tuntunut ja leimasin itseni sisään.
Tämän pituinen oli se. Eli työmatka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti